Lehtinen, Tuija

Oppikouluun pyrin neljän luokan jälkeen ja pääsin silloiseen Kuopion Yhteislyseoon. Siellä kuluikin sitten seuraavat kahdeksan vuotta. Oppikoulu jakautui keskikouluun ja lukioon. En ollut mikään erityisen osallistuvat oppilas, laishkahko pikemminkin, mutta minulla oli kielipäätä ja matemaattista lahjakkuutta sen verran, että selvisin niistä aineista takeltelematta. Reaaliaineita pänttäsin lähinnä kokeisiin ja olin tyytyväin en tyydyttävistä arvosanoista. Kirjoittaminen ei ollut myöskään oppikouluaikoina harrastukseni eikä kirjailijan ammatti tulevaisuuden tavoite. Pidin toki aineiden kirjoittamisesta , mielikuvitukseni lensi estoitta ja sanat tulivat helposti paperille. Niin kauan kuin sain kirjoittaa fantasiaa. Aloin inhota kirjoittamista lukiossa, kun opettajani poisti otsikoista mielikuvitusaineet ja pakotti meidät kaikki harjoittelemaan asia-aineiden kirjoittamista ylioppilaskirjoituksia varten. Olin siihen asti, yhdeksän vuotta, kirjoittanut vain satuja ja tarinoita, joten oli kylmä kylpy löytää edestään toinen toistaan kuivempia ja tylsempiä aineen aiheita. Toki yritin, mutta en koko lukioaikana saanut tyydyttävää parempaa ainetta aikaiseksi. Ylioppilaskokeessa parempi aineeni oli b:n arvoinen. Siinä vaiheessa olin kurkkua myöten täynnä asia-aineita ja päätin, etten tulevaisuudessa ole mitenkään tekemisessä kirjoittamisen kanssa. Kouluaikoina ei juuri rasittanut päätäni tulevaisuudella. Jossain välissä haaveilin kirjastonhoitajan ammatista, koska pidin kirjoista ja arvelin, että työ olisi lähinnä uutuuskirjoihin tutustumista lainaustiskin takana. Toinen haaveissa piipahtanut ala oli eläinlääkäri, koska olen aina pitänyt kaikenkarvaisista ja karvattomista luontokappaleista ja talouteeni on kuulunut erilaisia koiruuksia muutamaa opiskeluvuotta lukuunottamatta. Minusta ei kuitenkaan tullut kumpaakaan näistä haaveista, mikä johtui lähinnä siitä, että pääsin papereiden perusteella suoraan Ouluun opiskelemaan matemaattisia aineita.

Oulussa aloitin vuonna 1973. Pääaineekseni tuli parin kokeilun jälkeen tilastotiede ja sivuaineita olivat kansantaloustiede, matematiikka ja tähtiede sekä tietojenkäsittely, josta en kumminkaan suorittanut minkäänlaista arvosanaa. Suoritin luonnontieteiden kandidaatin tutkinnon ja siinä vaiheessa aloin miettiä, mikä minusta loppujen lopuksi tulee isona. Yhtäkkiä tilastot ja matemaattiset kaavat alkoivat maistua puulta ja aloin olla paniikissa tulevaisuuteni suhteen. Silloin, kun mikään ei maistu miltään ja kaikki ahdistaa, minulla on tapana lukea dekkareita. Sen tein opiskelukriisivaiheessankin. Ahmin kymmeniä dekkareita yhteen menoon ja unohdin autuaasti opiskeluhuolet. Pikkuhiljaa huomasin, että dekkareiden rakenne alkoi tulla minulle selväksi ja aavistin kirjoittajan ajatukset ja juonenkäänteet hyvissä ajoin. Mielessäni alkoi itää ajatus, että koska käsitin dekkarin rakenteen, osaisin itsekin tehdä sellaisen noin vain. Mitä kauemmin tätä mietin sitä valmiimmaksi tunsin itseni koitokseen. Niinpä lainasin kirjoituskoneen, mietin juonen ja henkilöt ja aloin naputtaa. Sain aikaan parisataasivuisen dekkarin, jonka uskoin olevan huippulaatua. Kirjoittaessa siltä tuntui. Kun luin tekeleeni läpi, totesin, ettei siitä ollut mihinkään. Oli masentavaa tajuta, ettei kirjoittaminen käynytkään leikiten. Kirjoittaminen olisi ehkä tyssännyt siihen, ellen olisi epäonnistumisen alhossa huomannut sanomalehdessä ilmoitusta rakkausnovellikilpailusta. Päätin antaa itselleni toisen tilaisuuden ja osallistuin kilpailuun kahdella novellilla. Kilpailun järjesti oululaisen lukemistolehtitalon, Kolmiokirjan, Nyyrikki-lehti vuonna 1979. Lehteen haettiin hyvin perinteisiä ja romanttisia novelleja. Se ei tuntunut ihan minun alaltani, reipas raikas murha oli haastavampaa, mutta jos ei mitään yritä, ei voi odottaakaan mitään. Yllätyksekseni molemmat novellit otettiin lehteen julkaistavaksi ja toinen sijoittui kisassa sijoille 4-10. Lehden päätoimittaja kannusti minua kirjoittamaan lisää novelleja , joita hän mielellään julkaisisi, jos ne olisivat lehteen sopivia. Se kehotus oli minulle kimmoke, josta kirjoittaminen todella alkoi. Päätin kokeilla kykyjäni ja sillä tiellä olen yhä.

Aloitin rakkausnovelleilla, pikkuhiljaa laajensin jatkokertomuksiin ja erilaisiin sarjoihin kuten Kulta-, Lääkäri, Linna -sarjat, myäs San Franciscoon sijoittuva Tohtori Frank-sarja kuului monta vuotta työllistäjiini. Erilaisten sarjojen ja novellien kirjoittaminen on ollut minun kirjailijakouluni. Opin tiiviin työtahdin, kehityin nopeaksi kirjoittajaksi ja ennen kaikkea löysin hyvin pian oman tyylini ja tapani sanoa asioita, jota sitten olen kehittänyt edelleen kaikissa töissäni.

ROSAN TALO vuonna 1984 oli ensimmäinen romaanini. Olin ajatellut kirjan kirjoittamista jo pitkään, mutta monipuoliset työt Kolmiokirjalle olivat siirtäneet aikeen aina vain pitemmälle. Jälkeenpäin ajatellen se oli ehkä vain hyvä. Kun lopulta sain Rosan talon tehtyä, se ei ollut mikään kirjan raakile vaan tuhti romaani, joka sisälsi minulle tärkeitä elementtejä: huumoria, jännitystä ja rakkautta. Huumori on usein laadultaan vähän mustaa, mutta optimismi on silti kantava voima kaikissa kirjoissani. Lähetin Rosan talon kustannusyhtiö Otavaan ja odotin jännittyneenä kommentteja. Oli suuri huojennus ja ilo, kun sain kirjeen, missä kerrottiin, että Rosan talo otettiin syksyn -84 julkaisuohjelmaan. Siitä alkoi toisenlainen kirjoittamiseni, joka pikkuhiljaa valtasi enemmän ja enemmän alaa. Tänä päivänä ehdin valitettavan harvoin tehdä novelleja lehtiin, lähinnä enää nuorille. Rosan talo sai hyvän vastaanoton, mikä kannusti minua suunnittelemaan uutta kirjaa. Aikuisten romaaneja onkin ilmestynyt toistakymmentä ja kaikissa ovat edelleen mukana samat elementit kuin Rosan talossa.

ENKELINKUVIA HIEKASSA vuonna 1986 oli ensimmäinen nuortenromaanini. Se lähti liikkeelle siitä, että halusin kirjoittaa välillä jostain muustakin kuin aikuisten ihmissuhdeongelmista ja rakkaudesta. Mietin myös scifiä ja fantasiaa sekä dekkareita, mutta päädyin nuorille kirjoittamiseen, koska olin tehnyt joitakin novelleja SinäMinään ja lukijat olivat pitäneet niistä paljon ja toivoneet jotain laajempaa. Jatkokertomuksen sijaan päätin kokeilla nuortenromaania. Se oli tietenkin ihan erilainen työ kuin kirja aikuisille. Piti miettiä muoto, puhetyyli ja tajuta mikä on tämänpäivän nuoren maailma. Heittäydyin sumeilematta päähenkilön pään sisään ja annoin hänelle vapauden puhua ja kertoa tarinansa omalla äänellään. Lopputulos sekä ihastutti että kauhistutti minua. Kirja oli aivan erityylinen kuin silloiset nuortenkirjat. Minua jännitti suuresti se, miten kirja otetaan vastaan. Samoin varmaan otavalaisia... . Kaikkien huojennukseksi Enkelinkuvia sai hyvän vastaanoton ja päätin joskus kirjoittaa toisenkin nuortenkirjan. Nyt niitä on lähes neljäkymmentä.

Minä kirjoitan sekä aikuisille että nuorille. Aikuisten romaanit lähtevät monesti liikkeelle jostain ammatista, jonka harjoittajaan törmään ja jonka työ alkaa kiinnostaa minua. Mietin, mitä voisi tapahtua, jos kirjan päähenkilö olisi tässä ammattissa, keitä hänen ympärillään olisi ja millainen elämä hänellä olisi. Vähitellen idea kyspyy ja ryhdyn töihin.

Nuortenkirjojen puolella olen julkaissut sekä yksittäisiä nuortenkirjoja että sarjoja. Yksittäiset romaanit kertovat yleensä päähenkilön jonkin elämänvaiheen pisteestä A pisteeseen Ö. Vain Sara-kirjat muodostavat poikkeuksen ollen jatkokirjoja. Yksitäisissä romaaneissa päähenkikö on joko tyttö tai poika, joka puhuu minä-muodossa oman tarinansa. Minä-muoto on se josta pidän enemmän kuin hän-muodosta, koska se antaa suuremman vapauden ilmaista henkilön ajatuksia. Monesti kirja on lähtenyt liikkeelle jostain harrastuksesta; musiikki, urheilu, roolipelit, punk-aate. Myös lukijoiden toiveiden mukaan olen tehnyt kirjoja, esim. Siskokullat, joka kertoi eka vuoden opiskelijoista , lähti liikkelle useamman tapaamani lukijan pyynnöstä - he halusivat tietää, millaisia asioita ja ongelmia voi tulla eteen, kun muuttaa pois kotoa. Myös Sara-kirjoissa on takana lukija, tyttö joka oli punkkari ja ihmetteli, miksi kirjoissani ei koskaan ole punkkareita. Hän opasti minut punk-maailmaan kirjeenvaihdon avulla. Sara ei kuitenkaan ole hän, eivätkä tapahtumat hänelle sattuneita, vaan kaikki on mielikuvitukseni tuotetta kuten kaikissa muissakin kirjoissani. Mirkka, Janne ja Laura ovat sarjojen päähenkilöitä. En ollut ajatellut tehdä sarjaa, mutta pian Enkelinkuvien jälkeen kustantamon väki ehdotti minulle tyttökirjasarjan tekoa, koska nykyhetkeen sijoittuvaa sarjaa ei juuri silloin ilmestynyt. En heti innostunut ajatuksesta, sillä sarjojen kanssa joutuu tavallaan naimisiin ja roikottaa niiden väkeä mukanaan vuodesta toiseen. He puhuivat minut kuitenkin ympäri ja niin alkoi Mirkka, kymmenvuotinen viha-rakkaus-liitto, joka loppui Mirkan nuorimman sisaren Masan aikuistumiseen. Loppujen lopuksi sarjaa oli kiva tehdä, vaikka välillä henkilöihin ryytyikin. Mutta tauon jälkeen oli taas hauska palata heidän asioihinsa. Janne-sarja alkoi jossain Mirkan loppuvaiheilla ihan vastapainona tyttökeskeiselle tuotannolle. Laura-sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä viisi osaa, enkä pysty sanomaan, montako on vielä tulossa. Laura on hyvin erilainen tyttö kuin Mirkka, samoin hänen perheensä ja asuinympäristönsä eroavat tottakai Mirkan maailmasta, jotta ei tulisi toiston makua. Laura on myös kiinnostava persoonallisuus ja olen itsekin utelias sen suhteen, mitä hänestä aikanaan tulee. Uusin sarjoista on Katuhaukat, jossa päähenkilöitä on neljä, kolme poikaa ja tyttö. He puhuvat kirjassa vuorotellen ja tuovat omat näkökulmansa esille. Sarja on dekkarisarja, jossa päähenkilöt törmäävät erilaisiin outoihin asoihin, joita he sitten päätyvät selvittämään vähän vasten tahtoaankin. Sarjoissa käytän kolmatta persoonaa eli hän-muotoa, koska tahdon tuoda esille useamman ihmisen mielipiteitä. Pitkä sarja minä-muodossa voisi kasvaa puuduttavaksi ja itsekeskeiseksi.

Kaikki kirjani ovat minulle yhtä rakkaita. Ne ovat tavallaan lapsiani, eikä äidiltä tai isältä koskaan kysytä, kuka lapsista on rakkain. Kirjat voivat olla eri tavalla rakkaita, mutta jokaisen tunnustan tekemäkseni ja jokaisesta olen ylpeä. Sanaakaan en vaihtaisi, sellainen puhe on mielestäni jälkiviisasta jossittelua. Kirja on aikanaan tehty vallitsevissa olosuhteissa ja suuren innostuksen, tuskan ja hurmion vallassa. On turha miettiä korjauksia monen vuoden jälkeen.

Kirjallisia esikuvia minulla ei ole. Luen kaikenlaisia kirjoja, niin lasten, nuorten kuin aikuisten, dekkareita ja fantasiaa, scifiä ja jännitystä. On vaikea nimetä lempikirjailijoita, sillä vuosittain ilmestyy niin paljon uusia upeita kirjoja. Mustasta huumorista pidän paljon, mutta tyhjännauraminen ei ole makuuni.

Perhe on minulle hyvin tärkeä. Kenelle ei olisi, vaikka se joskus rassaakin ylenpalttisesti. Perheeseeni kuuluu mies ja kaksi lasta, tyttö vuosimallia 1989 ja poika 1991. Kaikki ovat lukeneet kirjojani ja pitäneet niistä. He näkevät ne vasta valmiina, sillä en lueta töitäni etukäteen läheisilläni. Kustannustoimittaja on se, jonka kanssa teen työni. Asumme omakotitalossa Espoossa, rauhallisella seudulla. Konkkaronkkaamme täydentää koiralauma, tällä hetkellä neljä karvakuonoa, ja akvaario.

Harrastuksista kirjat ja lukeminen tietenkin ovat ykkössijalla, mutta yritän toki seurata kaikkea kulttuurin alalla tapahtuvaa, käydä elokuvissa ja teatterissa silloin tällöin ja kuunnella konsertteja. Urheiluakin seuraan, varsinkin jalkapalloa ja jääkiekkoa, joita poikani harrastaa. Kentän laidalla seisominen ja pelien seuraaminen on hyvää vaihtelua omaan työhön. Koirien kanssa lenkkeilen päivittäin, silloin tällöin käyn uimassa, mutta muuten en ole liikunnallinen.

Olen myös mukana monissa kirjailijayhdistyksissä. Se tuo vaihtelua päiviin, tapaa kollegoja ja muita ihmisiä, ei seurustele pelkästään itse keksimiensä henkilöiden kanssa.

Jatkossa aion edelleenkin kirjoittaa sekä aikuisille että nuorille. Myös kuunnelmat, tv-sarjat ja muut sekalaiset työt ovat haastavia sekä tuovat vaihtelua kirjojen tekemiseen.

Makuasioita:

Minä soittaisin peltirumpua Macondon maisemissa,
sieltä matkaisin laivalla Austraaliaan
Arnellin perhettä tapaamaan.
Pikkuriikkinenkin tahtoisin olla, lymytä kätkijöiden kanssa.
Maan uumenissakin käydä voisin, keralla Vernen ja kumppanien.
Myös vankilasaarelta paeta tahtoisin, sukeltaa Monte Criston rikkauksiin.
Egyptin salaisuudet oppisin sitten, johdatuksella Sinuhen.
Kun kuumaan ilmastoon kyllästyisin, siirtyisin Englantiin.
Joisin teetä Jane Marplen kanssa, eikä meitä häiritsisi mikään.
Ei puhelin, ei faksi, ei hakeva taksi.
Olisi rauha rikkumaton.
Kunnes kuuluisi kirkaisu: MURHA!
Kun rikos olisi selvinnyt,
lähtisin lenkille Natalian kanssa
ja miettisin kirjoittamisen syvintä olemusta.
Vai rientäisinkö sonnijahtiin kera seitsemän veljeksen?
Kun maalaismaisemaan kyllästyisin, lentäisin matolla Intiaan.
Täydenkuun lasten kanssa seurustelisin tuhat ja yksi yötä...