Oranen, Raija

Tarkemmin ajatellen toimin lapsena kuitenkin taiteilijan tavoin maanitellessani leikkitoverit esittämään lukemistani saduista sommittelemiani näytelmäkappaleita. Ennen kouluikää havahduin useinkin perheen nauruun: "Taas se Raija puhhuu itekseen!" Kouluaineet asettuivat aina luokan parhaiden joukkoon, teini-iässä myös kuvat.

Taiteilijan olivat sielu ja hermotkin syntymästä asti: uni ei tule, ja jos se saapuu, se tuo tullessaan sietämättömän usein painajaisia ja pelon kuvia. Tuuli käy ihmisen ylitse, taiteilijan se lävistää; ihon sijalla on epämääräistä utua siinä missä sietokykyisillä elefantinnahka, oman itsen erottaminen muusta maailmasta on työlästä. Voin sanoa näin ollen valaistuneeni jo varhain, jos valaistumisella tarkoitetaan oman itsen elämyksellistä aistimista maailmankaikkeuden osaksi. Muistan oivaltaneeni olevaisen rakenteen alle kouluikäisenä. Yhtäkkiä kävi selväksi, että puhelimen sisällä on puhelin. Että maailma toisin sanoen rakentuu sisäkkäisistä elementeistä, joiden muodot kertaantuvat. Rakenteen kuva on edelleen kirkkaana mielessäni: syntymäkotini eteisessä seinälle asennettu puhelin, sen luuri korvalla seisova äitini, lattialla kirkasraitainen räsymatto. Kuvan sisällä on samanlainen kuva, sen sisällä jälleen samanlainen, sen sisällä taas uusi, sen sisällä? Loputtomiin, äärettömästi. Alle kouluikäinen joutui leijuvaan valaistuksen tilaan tajuttuaan syvimmän totuuden. Olemisen vailla logiikkaa ja kausaliteettia. Pelkän olemisen. Merkittävää lienee, että tuolla oivaltamisen hetkellä en fyysisesti nähnyt puhelinkuvaa, vaan olin muissa leikeissä.

Hyrynsalmen kirkonkylän kulttuuritarjonta oli vaatimatonta. Maanantaisin kokoonnuttiin radion ääreen nauttimaan kuunnelmista. Usein iloinen odotus muuttui pahaksi pettymykseksi, hauras mieli ei kestänyt draamojen synkkiä käänteitä. Moneen kertaan kuulin toistettavan nauraen itkuista ja vihaista määritelmääni radioteatterin annista, kun olin paennut kuunnelman ääniä peräkamariin: "Ensin ne on olevinnaan ystävie ja naoraa ja on niin rakkaeta että, voan sitte ne ruppeeki kirkummaan ja tappammaan toesijaan."
Minusta tuli yliherkkyyteni vuoksi komedian ystävä. Opin pian tunnistamaan kylän puhelinpylväisiin kiinnitetyistä kiertävien elokuvien mainoksista oman makuni mukaiset filmit: "Jos se on komedia, jonka on ohjannut Valentin Vaala, niin se on hyvä." Aivan erityisesti olin ihastunut jossain hatarassa ladossa esitettyyn farssiin "Minäkö isä?" ja sen sirpakkaan sankarittareen, Toini Vartiaiseen. Teosta eivät kriitikot näytä erityisesti arvostavan, vaikka se on Vaalan parhaita, puhdaslinjainen ja napakkarytminen, harvinainen kepeä lintu suomalaisten synkällä varispellolla, ja kuuluu edelleen kotimaisen elokuvan suosikkeihini.

Toinen - kaikkein tärkein - kulttuurilaitos oli kunnankirjasto. Sitä hoiti puhelinkeskuksen äkeä, nuttura- ja silmälasipäinen ikäneito. Muistaakseni aukioloajat sijoittuivat keskiviikkoiltaan. (Myöhemmin keskiviikon tärkeimmät kulttuuritapahtumat olivat television Payton Place ja keskiviikkotanssit; sanottuna päivänä myös yleensä pestiin hiukset tai jopa lämmitettiin sauna, toisen kerran viikossa.) Kun oli saatu lyijykynämerkinnät kortteihin ja lukemattomat kirjat kassiin, saatettiinkin alkaa poikien ja tyttöjen kyttääminen: kirjastokäynneistä kehittyi esipuberteettisten alkeellisia riiuureissuja.

Lapsuuteni oli onnellinen, huolimatta eräiden ystävieni vakaasta käsityksestä, ettei kenelläkään voi olla onnellista lapsuutta. Ihanimpia muistoja ovat kirjojen täyttämät lauantai-iltapäivät ja jouluntienoot. Lauantaisin koulu loppui jo yhdeltä, ja jos keskiviikkona lainatut kirjat oli jo kulutettu, saattoi koulun pienestä kirjastosta löytyä täydennystä. Ovelta vastaan tulvi pullantuoksu, lauantai oli leipomispäivä. Kahvin ja munkkien tai mustikkapiirakan ääressä kävin läpi Seuran. Se oli kai jotenkin porvarillisempi kuin naapurin autonkuljettajaperheen suosimat Viikko ja Apu, niin kuin sahattu Sirkku-palasokeri meillä oli hienompaa kuin puristettu, isokokoisempi ja huokoinen Pulmu naapurissa, ja Suno -pesupulveri herraskaisempaa kuin Valo, olihan isä sen naapurin päällikkö. Kahvin jälkeen alkoi olohuoneen sohvalla kirjojen ja ranskanpastillien ahmiminen. Sauna lämpesi ja ilta hämärtyi. Se oli suomalainen idylli, jossa muutaman vuoden päästä kirjat korvasi tyttöporukan yhteinen saunominen ja tansseihin valmistuminen.

Siinä kolmas kulttuurianti, viikonlopun ja keskiviikon tanssit. Muutoin oli musiikkia vähän saatavilla, jollei lasketa joukkoon isän mies- ja kirkkokuoroa. Lauantain toivotut levyt kuunneltiin niin kuin muuallakin, loppupuolen iskelmiä odottaen. Levysoitin meille ilmaantui vasta 1960-luvulla vain hiukan ennen televisiota. Klassinen musiikki oli tyystin vierasta. Kun radiosta alkoi kuulua sopraanolaulua, kiirehti mummu sulkemaan vastaanottimen huutaen: "Voe hyvä isä nähköön! Menkeä aottammaan polosta, sillä on jääny jalaka niskan taa, kun tuolla laella huutaa!"

Musiikki oli kuitenkin läsnä, lauluina, kaiken aikaa. Isä lauloi kuoroissa, äiti kotona, ja mummulla oli viisunpätkä joka tilanteeseen. Sikkurasilmäiselle nousijalle mummu kajautti: "Huomenta hyvää! Nukkua syvään. Heräjä pois jo unestasi!" Kun hän ojensi lapselle kenkiä, kuului heleällä äänellä: "Hyppäsin, tanssasin kenkäni rikki. Isä Mikko-suutari paikan niihin pisti." Kiusoitteluksi mummu luritteli: "Käki kukkuu kuusikossa ja pikkulintu se laulaa. Raija juosta luikahuttaa oman Erkin kaulaan."

Verenperintönä kulkenut musikaalisuus kukki miten taisi. Veli lauloi Murjaanien kuninkaana Tiernapojissa ja minua hävetti ja säälitti, että hän joutui polvistumaan. Veli myös soitti bassotorvea kanttorin soittokunnassa ja kitaraa ja rumpuja omin päin. Sisar oppi kuorossa alttoääniä, ja saatoimme viettää hartaan parituntisen sängyn reunalla istuen ja laulaen kaksiäänisesti, tai kun alttostemmat loppuivat, muuten vain. Vanhimman siskon kamarissa pyörivät lainasoittimessa lainalevyt, Olavi Virran ja Metrotyttöjen ihanat savikiekot, ja tanssilavan äärellä opittiin viimeisimmät iskelmät Täysikuusta Mambo italianoon.
Tällaisia perheitä ja koteja Suomi oli puolillaan. Vai oliko sittenkään? Jospa meillä jokin oli toisin kuin muualla?

Lahjakkuutta on suotu monelle, kovin harva kuitenkin päätyy taiteilijaksi. Toisaalta yllättävän moni jossain muussa ammatissa päteväksi osoittautunut myös lahjakkaaksi amatööritaiteilijaksi. Opettajia en tässä tarkoita, siihen ammattiin kuuluu kyky ja halu esiintyä.
Minua opasti taannoin ystäväni, kirjailija Jouni Lompolo, Hesarin Origo, luettuaan pari novelliani: - Tullakseen hyväksi kirjailijaksi ihmisen pitää olla lahjakas ja ahkera. No, sinusta voi vielä eräänä päivänä tulla hyvä kirjailija, koska sinä niin kovasti haluat sitä. Siihen ammattiin tarvitaan kunnianhimoa.

Mutta miksi meidän perheestämme taiteilija kehkeytyi juuri minusta, vaikka lahjakkuutta olisi ollut muillakin? Selitän asian sillä, että minua ei sattumoisin pakotettu sopivaisuuden muottiin. Ensiksikin synnyin neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen; muut lapset tulivat maailmaan pommitusten alla ja isän ollessa rintamalla. Toiseksi minua hemmoteltiin: koska äiti oli joutunut huolehtimaan kolmesta lapsesta äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa, isä halusi hyvittää asiaa huolehtimalla minusta mahdollisimman paljon. Isin tyttö saa, kolmanneksi, automaattisesti erityisaseman, myös äidin silmissä, niin että molemmat vanhemmat tekivät parhaansa äidin halutessa antaa minulle kaikkea sitä, mistä itse oli orpona jäänyt paitsi. Kaiken lisäksi olin neljäs ja nuorin lapsi, kypsempien ihmisten käsissä, ja päälle päätteeksi terveydeltäni heikko ja mieleltäni yliherkkä. Siitä kun tokenin ja voimistuin, osasin jo tietysti vaatia enemmän ja parempaa kuin muut, mikä ei toki absoluuttisesti arvioiden ollut aravakelpoisessa perheessä kovin paljon. En koskaan saanut omaa polkupyörää enkä kelloa ennen kuin sen koulun palkintostipendillä pystyin ostamaan, mutta vaatteita äitini kaupasta ja käsistä miltei tulvi ja kosmetiikkalaskuni oli kemikaalipuodin komeimpia.

Mitä tällä on tekemistä taiteilijuuden kanssa? Kysymys on paljon puhutusta itsensä toteuttamisesta eli omien mielihalujen täyttämisestä toiminnallisessa mielessä. Koristautuminen merkitsi itsetunnon rakentumisen kautta parempia mahdollisuuksia kokea ja menestyä ihmissuhteissa. Itsetunto rohkaisi myös piirtämään ja maalaamaan, tanssimaan jopa yleisön edessä, naurattamaan muita tarinoilla, ohjaamaan näytelmiä, järjestämään illanviettoja ja muotinäytöksiä.

Tärkeintä oli kuitenkin se harvinaislaatuinen vapaus, jonka vanhempani minulle antoivat. Muut sisareni tekivät töitä kesälomilla, minä vain pankolla makasin, eli luin, tein töitä äidin vaatetusliikkeessä, jos huvitti, kuljin tansseissa ja otin aurinkoa. Kun nelitoistavuotiaana suutuin typerään opettajaan, vanhemmat sallivat koulun vaihtamisen, kohta kolmanteen kouluun siirtymisen ja viimein yksityisoppilaaksi jäämisen. Seitsemäntoistavuotiaana kihlautumistakaan he eivät estäneet eivätkä yhdeksäntoistavuotiaana vihkimistä, vaikka eivät salanneet vastahankaansakaan. Autoa annettiin lainaksi auliisti ja ystävät toivotettiin aina tervetulleiksi.

Kysymys on siitä, ettei lahjakkuutta typistetä ja tukahduteta sovinnaisen, pidättyvän, pakoilla ja täytymisillä raskautetun persoonallisuuden vaatimuksilla. Eikä toisaalta myöskään liiallisella ohjailulla. Olen nähnyt monen lapsen jättävän kaikki vanhempien tarjoamat taideharrastukset sikseen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että intohimo kuolee, jos sen ääreen viedään, jos nautinto tarjoutuu ulottuville liian helposti. (Omasta puolestani päätin, etten kuskaa lapsiani minkään harrastuksen ääreen, vaan järjestän vain sen edellytykset. Se on ollut hyvä periaate.)

Sittenkin minusta kasvoi kiltti tyttö, joka haluaa miellyttää kaikkia ja saada kiitoksia. Hyvin tyypillistä taiteilijoille, näyttelijät mainittakoon ääriesimerkkinä. Ilkeitä, pahoja poikia esiintyy enimmäkseen kuvataiteissa ja modernissa musiikissa. On teatteriohjaajia, jotka puhuvat yleisön rankaisemisesta: sadismillakin on taiteen kentässä siis sijansa, ikävä kyllä. Veijareitakin esiintyy. Sellaiseksi lasken herran, joka keksi nostaa vessanpytyn jalustalle ja ilmoitti sen olevan taidetta, koska hän taiteilijana niin määrää. Tarkoitus lienee ollut järjestää provokaatio taiteen ääressä hienostelevia diletantteja vastaan, mutta juttu menikin täydestä: pönttöä nimitetään edelleen veistokseksi, ja moni itseensä liian juhlallisesti suhtautuva taiteilee provokaattorin pilan huumaamana yleisön taputtaessa hämmentyneenä käsiään.

Tyrmistyttävin taidekokemukseni on vuosikymmenen takaa, ARS-95:n avajaisista. Ateneumin tiloissa vallitsi ankara tungos ja kuumuus, kun eliitti tarkasteli innostuneena kansainvälisen taidenäyttelyn teoksia. Osansa lienee tehnyt nautittu viini, mutta keskellä tuota mylläkkää ajauduin kohti paniikkia ja raivokohtausta niin, että katsoin parhaaksi poistua kesken juhlinnan. En mitenkään voinut mieltää taideteokseksi tehosekoitinta, jossa vispautui verta ja spermaa. Enkä muovivaloksia, jotka kuvanveistäjä oli ottanut lumeen virtsaamistaan kraatereista ja suurentanut. Aivan erityisesti minua tyrmistytti kuvanveistäjä, joka oli antanut rakentaa panssariaidasta 10 x 20 metrin kehikon ja selitti, että taideteos on se, mitä aitauksen sisällä kahdenkymmenen vuoden kuluttua kasvaa. Kun tekijä esitteli teostaan televisioruudussa, hän itsekin näytti epäuskoiselta: voiko tämä huijaus todella mennä läpi?

Hyvyys, totuus, kauneus. Taiteessa kaikkien kolmen on saatava ilmaisunsa. Teos, jonka sisällön voi ilmaista muutoin kuin sen oman muodon kautta, ei ole taideteos. Kauneus ei tarkoita koristelua, hyvyys hentomielisyyttä, eikä totuus oikeassa olemista. Hyvä on totta ja kaunista. Tosi on kaunista ja pyrkii hyvään. Kauneutta ei voi olla ilman totuudellisuutta ja hyvään kurottamista. Komedia ilman sen perustaksi täyttyvää tragediaa ei ole hauska. Tragedia ilman sen koomista paradoksaalisuutta ei järkytä. Taiteen varjolla harjoitettu huijaus edustaa pahuutta kavalammillaan: siinä varastetaan ihmisen sielu, tärvellään hänen kaipauksensa tavoittaa yhteys kaikkeuteen, iankaikkiseen.

Musiikin vaikutus ihmisen sisimpään on välitön ja konkreettinen. Keho alkaa värähdellä soiton tahdissa, jalka liikkuu, ilo paisuu rinnassa, silmät kyyneltyvät, huimaava onnen tunne nostaa ilmaan. Kovin kauan modernin musiikin tekijät pitivät teesinään älylle säveltämistä. Mikäpä siinä, on ihmisiä, jotka nauttivat suuresti Stravinskista, vaikka se Brahmsia rakastavalle esittäytyykin ikävystyttävänä ja riitaisana. Vain harva Prokofjevin sävellyksistä puhuttelee minua, kun taas Schönbergin ja Richard Straussin sävellykset saavat miltei poikkeuksetta aikaan syvän kauneuden elämyksen. Nuorelle nuori Mozart on läheisempi kuin vanha kuuro Beethoven. Kaikki, mitä tekijä on, saa ilmaisunsa teoksessa, ja valtaa, lävistää ja leimaa ikuisiksi ajoiksi vastaanottajansa.

Ensimmäinen klassisen musiikin suuri teos, jota vasten sain painautua, oli Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia Barbirollin johtamana. Vasta vuosia myöhemmin sain kuulla, että kapellimestari rakasti erityisesti juuri tuota teosta. Vuosia sitten kuulin radiosta jotain niin käsittämättömän kaunista, että minun oli kesken kiireitteni istuuduttava kuuntelemaan. Jälkikuulutuksesta kävi ilmi, että oli soitettu Mendelsohnin ?Skottilainen? sinfonia. Pyysin miestäni tuomaan levyn matkaltaan, mutta kun kuuntelin sitten teosta, en siitä hurmaantunut. Päädyin siihen, että levytyksen kapellimestari Herbert von Karajan ei ollut asialla radiosta kuulemassani tulkinnassa.

En koskaan ole löytänyt oikeaa "Skottilaista". Karajaniin, josta en tiennyt muuta kuin kuuluisan nimen, törmäsin sen sijaan uudelleen. Olin ihastunut ystäväni lahjoittamaan kopioon nauhasta, jonka hänelle oli lähettänyt hollantilainen ystävä. Sillä soivat Jessy Normanin esittämät Richhard Straussin "Vier letzte Lieder" ja "Orchersterlieder" sekä Arnold Schönbergin "Verklährte Nacht". Ihanaa musiikkia. Niinpä ystävä osti minulle Schönbergin teoksen levynä. Jouduin miltei pakokauhun valtaan, kun kuulin, miten teos oli nitistetty puisevaksi, ikäväksi soitannaksi. Kapellimestari oli Karajan. Silloin muistin vuosien takaisen tympääntymiseni Beethovenin toiseen pianokonserttoon, se kun alkoi puolivälin tienoilla tököttää eteenpäin kuin täyteen vauhtiin päässyt pitkän matkan juna, elottomana ja mekaanisena. Tarkistin asian: Karajanpa tietysti.

Yhtä herkkä on laulajan osa. Luin lehdestä, että Pavarotti puhuu äänestään kuin jostain erillisestä olennosta, miten se milloinkin voi ja miten se soi. Siinä on selitys lihavan ja ruman tenorin laulun hurmaavuudelle: mies ei koe itse laulavansa, hän vain antaa äänen tulla. Päinvastainen esimerkki on muuan pitkän linjan tenori, joka on menestynyt kilpailuissakin: hän laulaa kuin Pavarotti tai Gigli tai joku muu, hän jäljittelee teknisesti varsin hyvin niitä laulajia, joiden hän on kuullut kappaleita ennen esittävän ja joita ihailee, mutta hänellä ei ole omaa ääntä, hän ei ole portti vaan lukko. Ja Jessy Normanista, joka särkee ja eheyttää sydämen esittäessään Straussia, on pakko sanoa, ettei hänen koskaan olisi pitänyt levyttää "Pellavatukkaista tyttöä", se laulu vaatii keveän äänen.

Näkymät, kuvat, palavat kiinni silmänpohjiin niin, että et enää ne nähtyäsi voi olla entisesi kaltainen. En unohda Repinin Iivana Julmaa, joka on juuri tajunnut iskeneensä oman poikansa kuoliaaksi. Monet'n unikkopelto on aina mukanani, samoin hetki "Lumpeiden" ääressä; Edelfeltin valot eivät himmene eikä Dubuffet'n outojen olioiden aiheuttama hämmennys; Marjatta Tapiolan keveäksi kypsynyt viiva ja Marika Mäkelän uhkeat värisommitelmat ovat uusinta nautintaa, sinne ne solahtavat Veikko Myllerin hilpeiden pronssiveistosten ja Juhani Harrin hiljentyneiden laatikoiden lomaan.

Että taide muuttaa muuksi, sen koin tietoisimmin nähdessäni ensimmäisen kerran Andrei Tarkovskin elokuvan "Peili". Teatterisali oli miltei tyhjä ja minä itse vailla seuraa. Jossain vaiheessa havahduin ajattelemaan, että katselin oikeaa elokuvaa enkä jonkin tarinan kuvitusta. Hiukan myöhemmin tulin tietoiseksi siitä, että ymmärsin kaiken, mitä elokuva minulle sanoi, olin sen valtaama. Kun lähdin teatterista, en kyennyt sanomaan, mistä elokuva oli kertonut, mutta tajusin syvästi, että olin toinen ihminen kuin se, joka oli astunut teatteriin. Toisella katsomiskerralla kokemus uusiintui, mutta nyt erotin jo konkreettisiakin tapahtumia, ja kolmannella saatoin jo tehdä havaintoja teoksen rakenteesta. Muuan ammatissaan pätevä dramaturgi valitti, ettei koskaan ole ymmärtänyt "Peilin" dramaturgiaa. Jostain syystä se on minulle täysin selvä ja ainoa mahdollinen.

Enkä tietenkään ollut enää sama nuori tyttö nähtyäni Marja-Leena Mikkolan ja Mikko Niskasen filmin "Käpy selän alla", nuoruudelle oli näytetty uudet kriteerit.
Hokema siitä, ettei taiteella voi muuttaa maailmaa, on perätön. Taide vaikuttaa suoraan ihmisen tunteisiin, rakentaa tai turmelee hänen sieluaan. Minun maailmani mullisti aikoinaan lukemani Minna Canthin näytelmä "Työmiehen perhe". Pikkuporvarillinen tietämättömyyteni yhteiskunnan luokkajaosta ja sen aiheuttamasta kurjuudesta sälähti siruiksi kerralla. Kuva venäläisistä puolestaan muuttui rajusti lukiessani Paavo Rintalan romaanin "Leningradin kohtalonsinfonia". Televisioteatterin ja Kom-teatterin esitykset 1970-luvulla, siinä muassa Matti Rossin ja Aulikki Oksasen runot ja etenkin Kaj Chydeniuksen sävellykset muuttivat koko maailmankuvan. (En voi olla rinnastamatta Chydeniusta ja Oskar Merikantoa: molemmat ovat lumoavassa, syvälle tunteisiin porautuvassa melodisuudessaan kansan rakastamia ja oman aikakautensa yhteiskunnan henkisiä liikkeitä loistavasti heijastavia.)

Mutta voi! Tämä kaikkihan viittaa romantiikkaan! Eikä vähimmin se näkemys, että taiteilija, ilmaistessaan oman sielunsa toiveet ja tuskat, tulee samalla paljastaneeksi yhteisönsä sisimmän, myös sen ilot ja unelmat. Modernin tai postmodernin nimissä korostettu individualistisuus, marginaalisuus ja perversiot pyrkivät nimenomaan syrjäyttämään ja kieltämään taiteen olemuksen yhteisöllisen momentin. Eliitti kaivaa mielellään vallihaudan taiteen ja kansan välille korostaakseen omaa asemaansa, saadakseen vallan maun ja sieluntilan määrittelyssä.

En tarkoita edellä kansanomaisuutta, populaaria, vaan ihmisyhteisön itseilmaisua. Karkeasti voi kuvata, että taiteilijalla on yhteisössään sielun ja minuuden, sitä tietä yhteisön identiteetin ilmaisemisen tehtävä. Taiteen halveksiessa yleisöään se tulee siis tunnustaneeksi itsevihansa.
Romanttinen taide ei suorita ihmisyhteisön itseilmaisua, vaan toimii suuren hengen, kohtalon voiman, luonnon tai muun ylimaallisen ohjauksessa. Ei luonnoton ajatus sekään, mutta näen enemmänkin asian niin, että taide kohottaa, rakentaa yhteyttä tuohon suureen ja salaiseen, sikäli taide toimii myös uskonnollisen ja filosofisen hengenelämän adjutanttina.
Romantiikka tyylinä on nujerrettu rationaalisen ja mekaanisen, loogisen ja empiirisen luonnontieteen voimalla merkitsemään vain eroottisesta rakkaudesta haaveilemista; sen ainoa kysymys kuuluu: saavatko he toisensa? Paradoksaalisesti ylenkatsotuksi romantiikaksi leimautuu kaikki kirjallisuus, jossa juonen säikeenä kulkee rakkaustarina.

Kaari Utrio kirjoittaa tietoisesti romanttisia romaaneja. Ne sijoittuvat kaukaiseen historiaan ja kantavat myyttejä, mutta puhtaasta romantiikasta poiketen romaanien henkilöt ovat enimmältään oman yhteiskuntansa ja aikansa tuotteita ja psykologisesti perusteltuja, eikä historia toimi epämääräisenä kulissina, vaan kuvatusta ajasta annetaan realismia tavoitteleva määrä tietoa. Sankarit ja sankarittaret nähdään kuitenkin romanttisessa valossa. Kapinalliset, älykkäät ja yleensä vähemmän kauniit tytöt ovat syntyneet sellaisiksi, ympäristön vaikutus on vähäisempää ja vapaa tahto toimii. Miessankarit ovat vahvoja ja viisaita, miltei kaikkivoipia ja kaikkea muuta kuin maitopartoja tai siloisia salonkileijonia. Sankaripari on kohtalon toisilleen määräämä ja sen suhdetta värittää vahva eroottisuus. Tämä romantiikan resepti kuvaa oivallisesti kulttuurissamme edelleen vallalla olevaa käsitystä "siitä ainoasta oikeasta", ja on tuottanut nautinnollista luettavaa esimerkiksi romaanissa Ruma Kreivitär.
Utrion romaaneja lukevat naiset. Miehet sen sijaan tarttuvat Arto Paasilinnaan ja Ilkka Remekseen. Mutta mitäpä muuta ovat Paasilinnan tarinat, kuin miehen haaveita! Onnellisessa miehessä ylivoimainen tieinsinööri päihittää byrokraatit ja saa peräti kaksi vaimoa. Jäniksen vuodessa sankari pakenee pahaa maailmaa luontoon. Maailman parhaimmassa kylässä sankari toteuttaa yhteiskunnallisen utopian, siinäkin. Vankka romantiikan vire on siis läsnä näissäkin humoreskeissa. Niin Remeksenkin sankarien otteissa, amerikkalaisen filmijännärin dramaturgian mukaisesti rakennetussa helvetissä, jonka kohtalo on yhden ihmisen käsissä.
Romantiikan inholeima jämähtää teokseen vaikka miten varjelisi. Kun televisiosarjan pohjalta kirjoittamani romaani Ruusun aika ilmestyi ensimmäisen kerran, se oli sijoitettu Helsingin Sanomien ennakkolistassa Romantiikka-otsikon alle, ilmeisesti pelkästään ruusun takia. Vicram Sethin elegantti romaani Rakkauden musiikki sai Suomessa ympärilleen ällöttävän kioskikirjan vaaleanpunaiset kannet, vaikka jopa takateksti kertoi teoksesta aivan muuta.

Romantiikka on siis se räme, johon taiteen ja viihteen välinen raja on vajonnut; siis väärin ymmärretty romantiikka, kioskilukemistojen tyylilajiksi uskottu ja pelkästään naishupakoille tarkoitettu. Jos romanttiseen tyyliin viittaavat säikeet otetaan taideteoksesta pois, mitä jää jäljelle? Ankara realismi, mekaaninen toisto, toivottomuus, viha, häpeä, pahuus, pettymys, raadollisuus, jätteet, haaskalinnut, kuolema. Veistoksina vessanpönttö ja tehosekoitin täynnä verta ja spermaa, panssariaitaus johon ihminen ei voi vaikuttaa.

Aikakausien synnyttämät tyylisuuntaukset ovat vallinneen tilanteen kuva ja ohjelma: tällaista elämä on, tällaiseksi sen pitää tulla. Elämme kaatopaikkojen, takapihojen, synkkien pysäköintihallien, sotien, nälän, raatokärpästen, pistoolien, konekivääreiden, pommien, vihan, pelon, murhien, konnien, poliisien, julkean rikkauden, kidutuksen, toivottomuuden keskellä. Sitä kaikkea tulvii olohuoneen televisiosta, elokuvista, kirjoista; uutislähetys on kuin kunnon selkäsauna, kaikki kertomisen arvoinen lyö katsojaa kipeästi, eikä maailmassa ilmeisesti muuta kertomisen arvoista olekaan.

Jokainen kuva, ääni, vaikutelma veistää ihmisen sieluun lähtemättömän jäljen. Jos se, mikä taiteen - ja viihteen - nimissä avautuu ihmisen aisteille, ei pidä kriteereinään hyvyyttä, kauneutta ja totuutta, sukeutuu ihmisestä helposti paha, ruma ja valheellinen. Ihminen oppii matkimalla: Picasso opetteli piirtämään ja maalaamaan käytännöllisesti katsoen kaikkien tyylien mukaisesti, ennen kuin ryhtyi rikkomaan rakenteita kubismiksi. Ehkä hän kyllästyi siihen, että osasi kaiken.

Entä kun tajuntaan kerrostuu yhä uusia malleja lyömisestä, tappamisesta, solvaamisesta, häpäisemisestä, tuhoamisesta, hylkäämisestä? Kuka uskaltaa sanoa, ettei väkivaltatuotannolla ole vaikutusta vastaanottajaan? Sillä kuten todistettu on, että taide jäljittelee elämää, on todistettu myös, että elämä jäljittelee taidetta.