Walakorpi, U. W.

Tarvittiin vain hiukan yritteliäisyyttä.
Ja taulujen maalaaminen ei nykyaikana vedellyt, ellei ollut ennestään varmassa taloudellisessa asemassa; siitä hän oli saanut jokapäiväisiä todistuksia. lhmisten mielissä kummitteli vain yksi ainoa: raha. He eivät välittäneet taiteesta, useimmat olisivat nauraneet hänelle, jos hän olisi puhunut heille sen jalostavasta merkityksestä. Korkeintaan he harrastivat sitä näön vuoksi muotiasiana, mutta heidän sydämensä oli siitä yhtä loitolla kuin taivas maasta.
Raha, raha, raha!
Raha oli heidän jumalansa, - miksei hänkin koettaisi koota rahaa?
Oliko tässä hänen pyrkimyksessään muka ollut jotakin pahaa?
. . . Heikki alkoi kävellä huoneessa kiivaasti edestakaisin.
Hän oli tehnyt vain sitä, mitä muutkin. . .
Niin, - ja sattuma oli häntä suosinut. Hänellä oli ollut kerrassaan huimaava onni. Hän oli tullut upporikkaaksi käden käänteessä.
Vuoden parin kuluttua siitä, jolloin hän oli aloittanut, hän oli ollut tuskin itsekään selvillä, kuinka paljon oli omistanut.
Hän oli ostanut ja myynyt, ostanut ja myynyt, saaden satumaisia voittoja. Hän oli keinotellut kankailla, erilaisilla tarvetavaroilla, kiinteimistöillä ja elintarpeilla.
Ja elämä oli hymyillyt hänelle päin kasvoja.
Hyvä Jumala, kuinka armeliaasti se olikin hymyillyt!
Hänelle, nälkätaiteilija Heikki Terholle!
Ja millä nautinnolla hän oli juonut tuota suloista hymyä!
Se oli lääkinnyt ja huumannut - ja rikastuminen oli aukonut hänelle yhä uusia uria. Hamaan loppumattomiin.
Hän oli ollut kuin kuningas valtaistuimensa korkeudessa . . .
- Niin, - mutta silloinkin häntä sentään harva se päivä oli kaivanut omituinen pelko. . . Että hän saattaisi jonakin hetkenä menettää kaikki.
Johtuiko se siitä, että hän kaiken aikaa vaistomaisesti tunsi, että tuossa hänen äkillisessä rikastumisessaan oli jotakin luonnotonta, hämärää, - sellaista, mikä ei voinut jäädä rankaisematta?
Oh, - mitä se todellisuudessa olikaan maksanut hänelle itselleen ja muille!
Hän olikin käynyt kauppaa i h m i s s i e l u i l l a . . . ja s e n v u ok s i hänen oli täytynyt pudota, - vaipua päivä päivältä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes ei jaksanut enää uudelleen kohottautua kuilun
reunalle . . .
- Hahah! Senvuoksiko?
Minkätähden sitten kaikkien hänen liikekumppaniensa kohtalo ei ollut sama kuin hänenkin?
Tuhannet heistä, joiden ansioluettelo ei suinkaan ollut parempi kuin hänenkään, eivät vielä tällä hetkellä edes ajatelleetkaan putoamistaan. Päinvastoin he itsetyytyväisinä hykersivät käsiään ja nauroivat hänelle. Ja heidät haudattaisiin kerran kunniallisina ihmisinä, vieläpä pidettäisiin puheitakin heidän haudallaan. . .


(Raha 1919)