Etto, Jorma

James Joycen Odysseus oli nuoruuteni ainoa mahdollinen kirja lukea, nykyään on muitakin. 8 1/2 on elokuva, jossa on samaa kuin on Joycessa. Tärkeimmät asiat elämässäni olen jonnekin kirjoittanut.

Motto:
Kun vielä olin Erving, isäni toisteli: "Ervinki, ittelä leipä ja särvinki!" Etolla ei ole vaalilausetta, mutta itsellinen olen.
LUOMISEN ILOSTA JA ILON PILAAJISTA

Enin osa elämästä on silloin eletty, kun siitä on takana seitsemän vuosikymmentä. Luontojaan silloin nykyiset hetket alkavat selittyä menneillä. Olemiseen olennaisesti kuuluu sen oivaltaminen , että kaikki tapahtuva, koettava, ajateltava tavalla tai toisella, jopa hyvin mutkikkaastikin, selittyy entisillä, aistitun maailman omalla historialla. Siksi elämä vanhoilla päivin on niin rikasta ja rakasta. Sitä rikastaa ja kaunistaa muistojen pohjaton taustakuvio, joka usein hämärtyessäänkin sävyttää jokaista ajatusta, sanaa, lausetta, selitystä, viisautta.

Kirjoittavan ihmisen menneessä, nykyisyydessä ja oletetussa tulevassakin elämässä parhaiten jäävät mieleen luomisen ilot. Voimallisimmillaan uuden keksimisen, rakentamisen ja tekemisen ilo on täyttänyt oman mielen niin täysin, että sen ilon ja riemun ajalta ei juuri muuta kykene muistamaankaan. Luomisen ilo on kuin kirkasta valoa, joka tulvii kaikkialla ja kaikkialle, heijastelee uusiutuvin värein kaikesta eteen sattuvasta, assosioituu ja jakautuu aina uudelleen ja uudelleen, kunnes sitten usein aivan yht'äkkiä katoaa ja jättää jälkeensä tyhjän, pohjattoman aukon. Siihen masentavaan hetkeen ilmestyvät usein vielä kaikki ilonpilaajat, hyeenat ja taiteilijan ruumiin elävältä syöjät, ne tietävät hyvin, milloin luoja on heikoimmillaan, milloin luomisen voima on ehtynyt: silloin kun työ on tehty, uusi on valmis, sen oma elämä aivan alullaan.

Luomisesta ja sen ilosta on paljon kirjoitettu, miksi ei olisi. Se on kuitenkin iloa, jonka jokainen kokee itse ja vain itse. Se on iloa, jota voi yrittää kuvailla, mutta jonka sisin hehku ja sanoma aina jää itse kunkin luojan omaksi salaiseksi tiedoksi, jakamattomaksi minuudeksi.

Luomisen ilo on anarkiaa, se ei tunne eikä tunnusta mitään eikä ketään jolla olisi valta sen ylitse. Luomisen ilo on vapautta. Se ei tunne eikä tunnusta mitään eikä ketään joka sanelisi rajoja sen liikkuvuudelle kaikissa tunnetuissa ja tuntemattomissakin ulottuvuuksissa.

Runoilijan luomisen ilot ovat usein lyhyitä. Muutaman silmänräpäyksen kuluessa valaistuu ilmaisuun jota usein turhaankin sitten yrittää tavoittaa uudelleen kirjaimilla, sanoilla, lauseilla , rytmeillä. Tuska menetetystä ilosta ja kyvyttömyydestä sen tulkintaan on kuin varjo, joka valosta on jäänyt jäljelle.

Ensimmäinen luomisen oivallus ei sisällä valmista muotoa. Luojalle itselleen jää sen etsintä. Mahtuuko se runoon, kenties se on novelleina oikea, kehittyisikö siitä enemmänkin, kyllä, se aikaa heijastella niin selvästi moniin suuntiin, kyllä, siitä on kehiteltävissä laajaa kertomista jonka jaksoja kaikki tämä kokemus on sävyttävä, ei ei, tämähän on kuin puheena parasta, tuossa on väite, tuossa vastaus, tuolta tulee kolmas väittäjä, neljäs, olentoja joilla on keskinäisiä suhteita, sanoja niitä puhumaan, näytelmä alkaa hahmottua, rakenne, draaman loppu. Ilon kesto tuottaa sen muodon kuin itsestään. Ei aina entuudestaan tuttua ulkoista kaavaa, vaan vaatii aivan uutta, on luotava sekin, uusi kaava, vain tätä varten. Uudenlainen kirja, uusi filmin muoto, kirja jota ei ennen ollut, laulu ennen lauluksi sanomaton.
MAKUASIOITA:

Kirja, joka ensimmäisenä todella sai minut valtaansa lukiolaisena oli James Joycen "Ulysses". Kummallista on, että en lainkaan muista, milloin ja mistä hankin oman kappaleeni, Rovaniemen kirjastossa sitä ei ollut eikä silloin vielä Oulun kaupungnkirjastossakaan, jota käytin asevelvollisuusaikana (ja johon menin myöhemmin harjoittelijaksikin). Mutta se kappale minulla yhä on. Sanakirjan jota kukiessani käytin, olen antanut perinnöksi, ostanut hienomman tilalle. Sanakirjoja "Ulyssesta" lukiessa kyllä tarvitaankin. Se oli mieluisaa ja mielikuvitusta värisyttävää lukemista.

Myöhemmin 50-luvulla opiskellessani kirjallisuutta pääaineena Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa kirja yht´äkkiä tuli aivan tärkeäksi, lähes suunnittelematta. Minun oli nimittäin tarkoitus tehdä graduni Katri Valasta, muoniolaissyntyisestä Tulenkantajasta jonka tunsin läheiseksi. Mutta kun Erkki Vala ei halunnut antaa tietojaan sisarestaan, työ kävi kovin vaikeaksi. Ehdotin varovasti professori Unto Kupiaiselle, että jospa vaihtaisinkin vaikka Joycen romaaniin. Hän oli ensin hämmästynyt, mutta kun keskustelimme muutamaan kertaan, hän innostuikin ja kannusti löytämään uusia lähteitä. Paneuduinkin työhön kokonaan. Keväällä 1956 gradu hyväksyttiin arvosanalla laudatur, se oli korkeakoulun ensimmäinen laudatur.

Mutta perheellisenä piti hetimiten hankkiutua töihin, Lauritsalassa oli kirjastonjohtajan virka auki ja sain sen, en edes oikein tiennyt, missä Lauritsala onkaan. Mutta se osoittautui hienoksi kirjastoksi, jossa oli mahtavaa työskennellä, myös vapaa-aikoina. Martti Qvist Karistolta tarjosi heti suomennostöitä, ne velkaiselle opiskelijalle olivatkin tarpeen. James Joycen "Kuollut" Helmi-sarjassa sisälsi muutamia dublinilaisnovelleja, muita ilmestyi kustantajan "Hyvää yötä" -novellisarjoissa. Tarjouduin Tammelle kääntämään "Ulyssesta". Mutta Hellemann pian ilmoitti, että asiasta oli jo sovittu erään toisen kirjailijan kanssa. Se harmitti.

Kaltion päätoimittajana ollessani julkaisin oman ylistävän kritiikkini pienin sivuhuomautuksin osana kokonaista Joyce-numeroa. Joskus myöhemmin Saarikosken käännöstä selaillessani ajattelen itsekseni, että olisin pedanttisempana ollut uskollisempi alkutekstin edestakaisille vihjeille kirjassa. Pentti selvitti asiat tyylikkäästi omalla tavallaan, nautiskellen ja slarvaten, kuten hänen tapansa oli. Hän osasi erinomaisesti sen kielen jolle käänsi, mikä onkin hyvän kääntäjän ensimmäinen edellytys.

Karistolle Helmi-sarjaan käänsin myös vaikean kankeaa Joseph Conradia (Pyörremyrsky), ja erillisinä ilmestyneitä Mark Twainin ym. teoksia. Ansiot eivät olleet kehuttavia, mutta välttämättömiä, suomentamisen ilo suuri. Kääntelin myös tietokirjoja ja viihteellisempää ja myös Gummerukselle ja WSOY:lle. Kun tulin vanhaksi, työt loppuivat ja erosin kääntäjien yhdistyksestäkin säästösyistä. Jos nyt kysytään, missä viihtyisin, vastaisin: istumassa sanakirjojen ja hakuteosten keskellä suomentamassa jotain hyvin kirjoitettua monimutkaista teosta, eläisin siinä maailmassa kuten joskus ennen, ja unohtaisin pahaksi muuttuneen maailman.

Jo ennen tätä ikää oli minulla muuan mieluisa paikka, jo pikkupoikana. Yhä vielä voin keskittyessäni siirtyä siihen paikkaan jota ei enää ole. Se on kotikirjastomme Rovaniemen Palokunnantalon toisessa kerroksessa, olohuoneessa. Jo ennen kouluikää istuin lattialla avattujen lasipeilisten ovien välissä, jokin kirja jalkojeni päällä ja luin. Nenässä oli heikko kirjapölyn tuoksu, olin yksin, oli hiljaista, kuulin joskus itseni huokaisevan onnellisena, kun kääntelin sivuja, panin kirjan pois hyllyynsä, otin toisen. Se oli niin mieluisa paikka, että yhä vielä palaan sinne, olemattomuuteen, kirjojen pariin jotka paloivat Rovaniemen tuhossa, kirjat ja koko koti. Sen jälkeen ei minulla koskaan ole ollut niin mieluista kotia eikä niin mieluisia kirjoja. Mutta kylläkin monta kotia monessa paikassa ja monia kirjoja, monet lukemattomia.