Laulajainen, Leena

Varhaisin taide-elämys, jonka muistan, oli Reisjärven kirkonkylän kansakoulun joulujuhla vuonna 1944, ollessani 5-vuotias. Katselin lumoutuneena harsokankaaseen sonnustautuneita enkeleitä, joilla oli kimaltavat kreppipaperisiivet. Tajusin että naapurin Eeva ja Liisahan ne siinä, mutta kiehtovat rooliasut ja viehättävä enkelisatu tekivät heistä jotain aivan muuta, jotakin paljon enemmän kuin he olivat arkipäivisin, juostessaan koulureppu selässään ja villasukat makkaralla ohitseni talvisella kylätiellä.

Opin lukemaan varhain, opettamatta, ja lumouduin satuihin. Luin Grimmin satuja, suomalaisia kansansatuja, Topeliusta, Andersenia, Oiva Paloheimoa ja Marjatta Kurenniemeä, myöhemmin myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua ja J. M. Barrien Peter Pania. Kymmenen korvilla lempilukemistani olivat intiaanisadut, Tarzan-kirjat ja Pieni Runotyttö. Sadut ovat kaikkien kirjallisuutta. Luen mielelläni satuja vieläkin. Tarkoitan oikeita satuja, en mitä tahansa vesitettyjä muunnelmia, oppikirjan liitteitä tai päättömiä lörpötyksiä, joita jotkut asiaan syvemmin perehtymättömät tosikot ja uudistusintoiset pintaliitäjät ovat alkaneet kutsua saduiksi.

Pääsiäisenä vuonna 1949 radiossa esitettiin Wolfgang Borchertin "Ovien ulkopuolella" kuunnelmaversiona. Istuin yksinäni nurkassa ja kuuntelin, miten karhea miesääni kerran toisensa jälkeen kutsui nimeltä teoksen päähenkilöä: "Kersantti Beck, kersantti Beck..." Toisen maailmansodan juoksuhaudat avautuivat pienen tytön edessä, ja tajusin äkkiä, millaista todellisuutta minun isäni oli elänyt rintamalla kaikki varhaislapsuuteni vuodet.

12-vuotiaana löysin Suomen Runottaren. Siitä mieleeni jäi ennen muuta Mustapään Kansansatu: "Se unisena saapui / ja kissan selkää silitti, ja koukkuteuka-akalle se hiukan hymyili..." Mustapäästä tuli mielirunoilijani, ja myöhemmin tein hänen lyyrisestä huumoristaan kirjallisuuden gradutyöni professori-lyyrikko Lauri Viljaselle. Ihastuin Eeva-Liisa Mannerin "Kävelymusiikkiin" ja Kirsi Kunnaksen "Tiitiäisen satupuuhun". Varhaisessa aikuisiässä minua alkoi viehättää myös Aaro Hellaakosken panteismi. Luen runoja yhä: kansanrunoa, taiderunoa, klassista ja postmodemia runoutta. Minua kiehtoo runokielen jatkuva muuttuminen ja loputon moni-ilmeisyys.

Äidilläni oli upea sopraano, isälläni pehmeä tenori. He lauloivat kuorossa koko ikänsä, äitini myös soolo-osia. Päässäni soi usein vieläkin äidin laulama kirkas melodia "Nyt lintujen laulussa helää / koko elämän ihanuus. / On sille, ken varjossa elää, / joka suvi ihme uus." Samoin muistan joitakin isäni mandoliinilla soittamia klassisia operettisävelmiä. Sittemmin Yhdysvaltoihin muuttanut hanuritaiteilija ja säveltäjä Veikko Laihanen kuului isäni ystäviin. Muistan miten nojasin hänen polveensa, hänen soittaessaan minulle Mikki-hiirtä merihädässä ja Rantakoivu-valssia. Oma äänialani on mezzosopraano. Lauloin koulun kuorossa 16-vuotiaaksi. Osaan useimpiin kuorolauluihin kaksi, jopa kolme ääntä: sopraanon, alton ja tenorin, joita kaikkia jouduin laulamaan, kuorossamme kun ei koskaan ollut yhtään poikaa! Lempimusiikkiani on barokkimusiikki, soolosoittimista pidän eniten huilusta ja muista puupuhaltimista sekä pianosta.

Kuvataide on aina viehättänyt minua. Olen piirtänyt itsekin, erityisesti lyijykynä- ja hiilipiirroksia. Rakastan kansantaidetta, Tintoretton maalauksia, Dufyn ja Vlaminckin impressionistisia töitä. Ihastuin jo lapsena Maria Wiikin ja Venny Soldan-Brofeldtin herkkiin maalauksiin. Olen tehnyt yhteistyötä kahden naivistisen taiteilijan, Alice Kairan ja Anna-Liisa Hakkaraisen kanssa. Satujani ja runojani ovat kuvittaneet muun muassa Marjatta Hanhijoki, Kaarina Kaila, Kristiina Louhi, Outi Markkanen, Jukka Lemmetty, Ulla Vaajakallio ja Heli Hieta. Upeita taiteilijoita kaikki!

Minulle rakkaimpia paikkoja ovat kotikaupunkini Helsinki ja sen lähiympäristö sekä syntymäpitäjäni Kinnula, erityisesti kesäpaikkamme Peuralahti, joka sijaitsee erämaisessa maisemassa Kivijärven rannalla. Lähellä on Salamajärven kansallispuisto. Kinnulan metsissä vaeltavat yhä suomenpeurat ja hirvet, karhut, sudet ja koirasudet. Jänikset ovat ottaneet pihapiirimme omakseen. Koppelopoikue kiertää rantasaunaamme, joutsenet joikuvat saarten takana, ja kaakkuri huutaa ikäväänsä öisin. Salamajärvellä on metsästäjien ikiaikainen uhripuu. Rannallamme on röykkiöittäin jääkauden sinne kasaamia kiviä, paljaita tai kauniisti sammaloituneita. Jokainen niistä on oma persoonallisuutensa, samoin kuin hirsitaloamme ympäröivät vankat männyt, joita kutsun "vartijapuiksi".

Viihdyn myös Volgan-mutkan marilaisten luona ja Etelä-Chilen mapuche-intiaanien maisemassa, joista molemmista olen kirjoittanut. Mieleen jäänein luontoelämys on ollut lento Gobin autiomaan ylitse vuonna 1992, auringon noustessa. Muistelen jatkuvasti myös junamatkaa Baskortostanin pääkaupungista Ufasta Uralin taakse Siperian puolelle, Tseljabinskin-Venäjälle, ja sieltä takaisin Euroopan puolelle, Uzalyn kaivoskaupunkiin. Radan vartta reunustavat tuhannet kevätesikot ja kukkivat metsäomenapuut. Marilaiset ystäväni opettivat minulle kansanlaulujaan: "Izi karem gazet..."

Viihdyn itse luomissani fantasiamaisemissa. Loikkeliini-kirjojen Australiassa, Taikarummun Lapissa ja Piin ja Ametistin vaihtuvissa mielikuvitusmaissa. Susan Cooper, Ursula Le Guin ja Michael Ende ovat luoneet fantasiamaailmoja, joihin toisinaan ikävöin.

Historiallisista henkilöistä ihailen eniten Albert Schweitzeria, loistavaa urkuria ja ajattelijaa, epäitsekästä lääkäriä. Viime aikoina olen lukenut paljon Anne Friedin esseitä ja ajatelmia. En kuitenkaan haluaisi olla kukaan muu kuin olen enkä elää missään muussa ajassa kuin tässä ja nyt.

Mitkä asiat ja ilmiöt minua ärsyttävät? En ärsyynny helposti. Mutta olen jatkuvasti surullinen siksi, että maailmassa vallitsee piittaamaton pinnallinen materialismi ja välinpitämättömyys muista kuin omasta (näennäisestä) menestyksestä. Kysyn usein, huvitammeko me itsemme ja toisemme hengiltä. Olen surullinen niiden lasten vuoksi, jotka näkevät ympärillään vain kypsymättömyyttä ja empatian puutetta. Mutta se joka lakkaa toivomasta, voi yhtä hyvin lakata hengittämästä.

Minulle merkityksellisimmät asiat sisältyvät tasakylkiseen kolmioon, jonka kulmina ovat lapset, luonto ja alkuperäisyys. Niiden sisällä on koko elämä.

28.3.2001