Vaijärvi, Kari

Tehtävä olisi varmaan ollut helpompi Päivi Lipposelle, jos meillä olisi ollut vain yksi, oleelliset kysymykset tiivistävä ehdokas. Mikko Mallikkaassa on kuitenkin se huono puoli, että hän on ruotsalainen filosofi, jos hakkaakin meidän Esa Saarisemme ja Pekka Himasen.
Minusta sen tekee kuusikkommekin. He kaikki omalla tavallaan ihmettelevät, kysyvät ja vastaavatkin lapsen ja nuoren kysymyksiin olemassaolosta. He kaikki antavat myös loistavan vaihtoehdon Jaakon ongelmaan: ”Aloitin lukea kirjaa. Se oli väsyttävää. Minulle tuli hiki. Aioin tehdä lukemislakon, mutta äiti ei suostunut siihen.”
On ollut tapana näissä tilaisuuksissa huolestua lasten ja nuorten lukuinnostuksen taantumisesta.
No, Kansallisen Mediatutkimuksen mukaan Aku Ankalla on 6 374 000 lukemistapahtumaa. Ja yliopistomme virallinen kielenhuolto on antanut lehdelle siunaavan puoltonsa – se on korkeatasoinen. Niinpä esimerkiksi vielä 25-44-vuotiaiden joukossa Aku Ankalla on edelleen eniten kontakteja.
Me seurasimme kuitenkin 8-vuotiaan Markun ohjeistusta: ”Sellainen kirja on tosi hyvä, joka saa sydämen hyppäämään kallelleen.” Tälle kuusikolle sydämemme varmasti teki melkoisen vuoristokäyrän.
Samalla kun kerromme enemmän tai vähemmän vapaamuotoisesti kuusikostamme, esittelen raatimme jäsenet.
Maarit Inbar on tunnettu graafikko, taiteilija ja kuvittaja sekä näyttelyguru, jonka ylöspanema mainio Totta kai? näyttely kotimaisen lastenkirjakuvituksen ääristä on juuri kiertämässä Oulussa.
Tuutikki Tolonen on Oulusta, lasten ja nuorten sanataidekasvattaja, Nukun Sanataidekoulun perustaja. Hän luovutti juuri valtion lastenkulttuuripalkintokruununsa hyvälle seuraajalle eli kirjailija, kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä Riitta Uusitalolle. Tuutikki on myös intohimoinen lukija. Se on hyvä piirre Kalevan kriitikossakin.

Itse olen valtion lastenkulttuuripalkintomallia 1992, mutta vakuuttavampaa oli päästä vähän aikaa sitten Haluaisitko miljonääriksi-ohjelman nelikenttään Lehtolaisen, Tervon ja Mäen seuraan, tosin vääräksi dekkarikirjailijavaihtoehdoksi. Mutta kysymys oli sentään 10 000 eurosta.
26 000 eurosta kamppailee myös mielenkiintoinen parivaljakko.
Olen pitkään ihaillut professori Kai Laitisen kirjailijatyyliä ja esseistiikkaa ja aikoinaan siksikin lueskellut hänen intohimonsa kohdetta, Aino Kallasta, viimeksi Aino Kallaksen mestarivuodet. Mutta vasta nyt tuo maailma todella aukeni saadessani käsiini Raili Mikkasen Ei ole minulle suvannot! -elämänkerran Ainon lapsuus- ja nuoruusvuosista. Kirjailija on käyttänyt kaikkitietävän luojan oikeutta sijoittamalla – niin luulen! – itsensä ovelasti Ainoa hoitavaksi ja tarkkailevaksi Liisaksi, joka toisaalta ihailee, mutta toisaalta osaa olla myös joskus kiusallisenkin kriittinen. Koska Kai Laitinen on sanonut, että jopa Ainon siskon Aunen – jonka hän on henkilökohtaisesti tavannut – äänenpainot ovat hämmästyttävän samanlaiset, niin Ei ole minulle suvannot! täyttänee myös yliopistollisen arvosanan edellytykset.
Muistan aina, kun eräs yläasteen oppilas vastasi kysyttäessä mitä äidinkieli on silmäkulmat rypyssä: Äidinkielessä kerrotaan, mistä Agricola tuli ja minne se meni. Sivumennen sanoen meillä on vielä Agricolan 6000 sanasta käytössä yli 70 prosenttia – eli varsin moneen 160 kirjaimen tekstiviestiin. Seita Parkkola ja Niina Repo kertovat omalla tavallaan, minne se Agricola on mennyt. Ruttolinnasta on moneksi, 507 sivua tiukkaa, mukaansa tempovaa dekkaria tai roolipeliä tai elämysnäyttämöä tai nuoren itsenäistymisen tuskaa ja auvoa. Ja vielä 10 sivua tyhjiä sivuja, joihin muuten kirjastossani on jo kirjoiteltu kaikenlaisia kommentteja: ”Ruton hyvä pläjäys!” Agricola on lisäksi kiirehtinyt verkkoon, missä ruttolinnaa voi mielenkiintoisesti lähestyä niin lisätietojen kuin omien kommenttien kera kovin kuvaavalla osoitteella: www.uneksia.com.
Hyvät ystävät, kadehdin ja en kadehdi Päivi Lipposen urakkaa. Se on rankka, mutta voin vannoa, että myös antoisa. Taustalla on myös tietoisuus tämän vuoden tuotannon luettuaan, että meillä on sellainen tekijäkaarti, johon voi luottaa, joka tulee yllättämään meidät yhä uudestaan, iloisesti ja vaativasti. Tuossa monistetussa tekstissä on piikki valtiovallalle ja päättäjille, jotka suuressa viisaudessaan vähensivät äidinkielen mahdollisuuksia lukiossa, ja jäljet näkyvät. Heillekin sanottakoon Leena Krohnin viisain sanoin: ”Mielikuvituksen tärkeys, se on vaihtoehtojen näkemistä, vertailemista, ennakointia… hengissä pysymistä. Kirjoittaminen on todellisuuskuvan jatkuvaa täsmentämistä, testaamista ja kyseenalaistamista. Mutta niin on lukeminenkin, kun luen, saan aina hämmästyä: tällainenkin maailma on siis olemassa. Ei ole aina sanottu, että lukija löytää vastauksia kysymyksiinsä, mutta hän löytää uusia kysymyksiä; se on tärkeää.”