Kaskela, Markku

niityn ruohoa parkkipaikan vieressä, vilkuilivat autoiltaan/
poistuvia, viilenevässä illassa jaloittelevia/
turisteja ja nyhtäisivät/
silloin tällöin ruohonkorren/
sormiensa väliin//

kun palasimme autolle, oli naapurin autosta/
lyöty pelkääjän puolelta ikkuna/
säpäleiksi,/
minua huvitti se miksi olin heitä luullut, syvimmältä mietitytti/
miksi satuin näkemään heidät//

ja kun kerroin muille, sanoi/
kirsti/
että tämmöinen on tavallista


(Teoksesta Puhu heidän kieltään, Tammi 2006)


- Tiedätkö, tämmöisinä rauhallisina iltoina näppäilisin mielelläni kitaraa. Voisin soittaa kurjelle serenadin, ukkeli tuumiskeli.
- Voi, se olisi ihanaa, kuului kurjen huokaus yli hämärän.
- Kiitos, rakas ystävä. Olen aina yrittänyt olla herrasmies parhaani mukaan, kello kumarsi kurjen suuntaan.
- Missä sinun kitarasi sitten on? kysyin.
Kello meni vaiteliaaksi, hämilleenkin jopa. - Luullakseni se jäi eduskuntaan. En tietenkään voinut näppäillä sitä istuntojen aikana, ja eduskunnan vahtimestarit lupasivat mielihyvin pitää huolta kitarastani sillä välin. Ja nyt he sitten vuorostaan näppäilevät sitä hiljaisten hetkien ratoksi! Oo, olen kuulevinani mitä he soittavat. I will stay. Vanha tanskalainen pophitti, jää päähän kuin tauti. Di dim dim di dim di dim dim dii di dim.
- I will phone your mother and ask her if I can marry you, kello lauloi pätkän.
Etäämpänä kurki kuului nyyhkäisevän.
- Aivan rakas ystävä, kello katsahti kurjen suuntaan. - Vaikka olemme näin etäällä toisistamme, olemme lähellä. Musiikin yhdistävä voima, kiitos sille.
Kuului etäinen jyrähdys.
- Taitaa tulla yöksi ukkonen, kello totesi.
- Juuri kun sadettaja pääsi työn touhuun, muistutin.
- Kasvien ja eläinten rukouksiin on vastattu. Saamme sateen, kello lausui.


(Katkelma teoksesta Puistolan vihreät kunnaat, 2008)


KOKONAISIA PÄIVIÄ

Ymmärsimme toisiamme. Kokonaisia lauseita, perusteltuja näkemyksiä,/
kysymykset päättyivät vastauksiin./
Kättelin, hyvästelin, laskeuduin portaat, jokaiselle askelmalle/
kengänpohja painoi kuvionsa kantapäästä kärkeen, ovi avautui saranoissaan./
Työnsin kädet taskuun, takissani oli taskut kummallakin sivulla. Eivät liian/
alhaalla että kädet olisivat roikkuneet kolmelta sivulta umpeen ommeltujen/
pussien suojassa, eivät myöskään liian väljät, jolloin käsille olisi jäänyt/
tarpeettomasti tilaa ja sormet olisivat kouristelleet levottomina./
Nousin bussiin, istuin henkilöauton kyytiin. Katselin polkupyöriä, joiden/
renkaat pyörähtelivät vanteiden ympäri täysiä kierroksia ja jotka/
sitten jarruttivat. Istuin kotona sohvalla, luin kirjaa sivun kerrallaan./
Suutelin rakastettuani, huulet painuivat toisiaan vasten, laskeuduin hänen/
päälleen vartaloni mitalta. Täytyin, tyhjenin, lojuin hänen vierellään./
Jaoimme peiton kun tuli kylmä.


(Teoksesta Kokonaisia päiviä, Tammi 2003)