Niklander, Hannu

Sinivalkoinen kiskobussi jyrisee asemalaiturin vieressä. Sisällä istuu jo paljon matkustajia, ja vielä tulee joku juoksujalkaa karvalakki päässään.

”Kiskoautojuna Kontiomäelle, Pesiökylään ja edelleen Ämmänsaareen ja Taivalkoskelle lähtee”, kuului kovaäänisestä. Vielä ei tapahdu mitään. Tarkastelen asemarakennuksen paanuseiniä, ne vaikuttavat suomusten peittämiltä. Ylös ikkunanpieliin on veistetty karhunpäitä, alakulmissa on viiksekkäitä sudennaamoja. Ylhäällä seurailee katonharjaa matala aita, josta ojentuu molempiin suuntiin pitkänomaiset krokotiilinpäät.

Junanlähettäjä astuu asemalaiturille punainen koppalakki päässään. Kädessä hänellä on pitkävartinen pyöreä levy. Kun olin pieni, vanhemmat laittoivat minulle semmoisen ja kolme lippua: vihreän, punaisen ja valkoisen. Isä oli junana ja juoksi Mäntsälän sukulaispaikassa puuskuttaen talon ympäri.

Pyöreä levy heilahtaa, kiskobussin moottori kurahtaa. Juna lähtee, muutaman kerran se nytkähtää, ja silloin aina moottorin ääni muuttuu. Punaiset perävalot vilkkuen kiskobussi häviää Kuurnan suuntaan. Aivan vieläkään en malta poistua asemalta, katson ensin, kuinka yksinäinen höyryveturi peruuttaa pyörät kolisten halki ratapihan. Runsaasti sauhua tupruaa leveästä maljamaisesta piipusta. Isä on selittänyt, että tuommoinen on halkolämmitteinen ja ne tarvitsevat piipussaan kipinänsammuttimen.

Potkukelkkailen pitkin Asemakadun jalkakäytävää. Tämä on vanhaa puistoa, kelkka ei liu’u hyvin, koska koivuista on pudonnut pieniä oksia, jotka juuttuvat jalasten alle.

Matkustajakodin nurkalla lojuu hangessa koira kippurassa. Saan nostaa kelkkaa päästäkseni ohitse. Samalla koirakin nousee, venyttelee ja ravistaa lumen turkistaan.

Pohjolankatu aukeaa pitkänä. Tässä menee kelkkakin sujuvammin. Käpylässä minulla ei ole potkukelkkaa eikä semmoista ole muillakaan pojilla, mutta Mäntsälän sukulaisissa kelkkailen usein, kun vierailen siellä talvisin.

Koulukadun kulmassa tuntuu vahva sauhunhaju, monen talon piipusta kohoaa ruskeita, harmaita ja valkoisia patsaita pystysuoraan siniselle taivaalle. Yhden puutalon ovessa on tumma tikanmuotoinen metallikahva. Pysäytän kelkan kantapäilläni ja riisun toisen kintaan. Minulle on tullut ohi kulkiessani tavaksi paijata tikkaa. Tänään sen pinta tuntuu polttavan kylmältä.

Kiihdytän vielä lopuksi kovan vauhdin, sujahdan ohi mummon portaan ja enojen portaan. Käännyn pihaan yleisen saunan synkkää tiiliseinää myötäillen, ja jätän kelkan sembramäntyjen juurelle. Kävelen pihan halki hangesta pilkistävien marjapensaiden ohi talon ympäri ja menen kadun puolelta enon luokse.

Eteisessä tuoksahtaa vastaan kahvi. Kun lämpimässä riisun ulkovaatteitani, rupeaa nenä vuotamaan ja sormien päissä pistelee. Ruokasalissa kuuluu olevan paljon väkeä, ainakin Kaisa-tädin ja mummon äänet erotan, ja sitten äidin äänen.

- Heti huomasin kun sille soitin. Toissa viikolla sain lopulta säästettyä puhelimen, ajattelin että jos se toisi jotain iloa, mutta näissä merkeissä se siis alkoi puhelimenomistaminen.

Minua kouraisee vatsasta.

Kirjastohuoneen pöydällä lojuu enon kaskukirja Nauru sodalle. Nyt en jää selailemaan sitä.

Kahvipöydän ympärillä istuvat äiti, mummo shaali harteillaan, molemmat enot, Kaisa-täti ja vanhin serkku Teuvo, aikamies kravatti kaulassaan. Isolla lautasella lojuu pitkä kääretorttu, katselen kuinka mehevä se onkaan.

- Menikö junia? kysyy nuorempi eno, mutta ei näytä odottavan vastausta.

- Niin että kyllä minä nyt olen vihdoin päätynyt siihen lopulliseen ratkaisuun, äiti sanoo ja huokaa. Äkkiä mummo pillahtaa itkuun ja hamuaa toisella kädellä keppiään. Mummo tuntuu pyrkivän seisaalleen, enot rientävät tukemaan häntä. Mummon hiukset ovat melkein yhtä valkoiset kuin enojen paidat. Heidän rinnallaan mummo vaikuttaa kovin vähäiseltä. Kaisa-täti tuo keittiöstä lääkepullon. Mummo saadaan takaisin tuolille. Hän sopertaa itkuisella äänellä jotain, josta en saa selvää. Vanhempi eno kaataa hänelle lisää kahvia. Kaisa-täti nykäisee Teuvoa hihasta ja kuiskaa niin, että minäkin kuulen:

- Keksipä Hannulle jotakin.

- Tulehan katsomaan! Teuvo sanoo. Ehdin haistaa kamfertin ja nähdä, kuinka Kaisa-täti valuttaa pienestä ruskeasta pullosta lääkettä sokeripalan päälle.

Teuvo ohjaa minut poikien huoneeseen. Kysyn missä muut serkut ovat.

- Jonnekin nuo näkyvät lähteneen, mutta eivätköhän iltaan mennessä palanne, Teuvo vastaa. Minä olen kaikista serkuista nuorin.

- Leikitäänpä sukellusvenettä, Teuvo sanoo. Hän löytää kaapista kuvakiekon ja katselulaitteen. Nurkkakomeron pohjalta hän nostaa plastiikkapussillisen kiväärinhylsyjä.

- Tätä pussia kun hytkytät näin, niin tulee semmonen metallinsointinen jytke. Ajatellaan että se on sukellusveneen moottori. Kuvakiekko saa olla periskooppi, katsotaan sillä minne on saavuttu. Teuvo ravista hylsypussia. Kurkistan periskooppiin. Tummansinistä merta ja kalliorantainen saari. Näytän Teuvolle.

Minun vuoroni ravistaa pussia. Teuvo tähystää kuvakiekkoon.

- Hyvä luoja mitä petoja! hän huudahtaa ja ojentaa laitteen minulle. Keltainen leopardi seisoo täplikkäänä mustalla kivellä.

Sitten seuraa laiva, tanssivia alkuasukkaita, jokin hyvin kirkasvärinen lintu ja oranssia laavaa pursuttava tulivuori. Tahtooko Teuvo tosiaan leikkiä näin kauan? Kertoisi mieluummin mitä ne tekevät siellä Tampereen teknillisessä opistossa, mietin hylsypussia hölskyttäessäni. Nyt minun täytyy olla niin kuin aikuiset haluavat. Kääretorttua tekee kovasti mieleni. Ja kyllä minä sitä varmasti vielä saan, mutta uutta kahvia ne eivät minulle keitä, jos se, mitä niillä siellä nyt on, pääsee loppuun.


Aurinko katsoo taakseen, s. 85-89



Täältä asti oli isäni noudettava / reumatisminsa / kun oikeaa olkapäätä särki / niin peijakkaasti että joka aamu piti nousta varhain. / Sen vaivan saa junassa / kun torkkuu nojaten jäiseen ikkunaan / maili mailin perään / Sept-Îles, Laforest, Malachite, Beauséjour / aina Manitobaan asti / isosedän tykö haapapreerian maatilalle: / Mulvihill, Kalevala, Eriksdale, / ja välillä taas hauskempaa: / Winnipegin raitiovaunulla / St.Boniface’iin neitejä katsomaan. / Ja sitten ikämiehen olkapäät villaliivin suojissa / matkamuistoina kolotus ja kankeus. / Jos jotain olen isältä opiksi ottanut, niin sen että talvisissa / junissa / joissa hiilensauhu vaihtui naftan / katkuun, / en asetu ikkunapaikalle, pysyn kernaammin valveilla, / katselen ruudulta jääkukkia / ne puhkeavat kirjoon kuin isäni kaikki säryt / kun ajamme valoisan kauppalan halki.//


(Kokoelmasta Hopeatornien maa, TAI-teos, 2008)