Naisen kannalta

Tapasin Francesco Minellin ensi kerran Roomassa 20 päivänä lokakuuta vuonna 1941. Valmistelin silloin väitöskirjaani, ja isäni oli jo vuoden päivät ollut melkein sokea kaihin takia. Asuimme eräässä Lungotevere Flaminion varrella olevista uusista rakennuksista, johon olimme muuttaneet heti äitini kuoleman jälkeen. Saatoin pitää itseäni ainoana lapsena, vaikkakin ennen minun syntymääni veljeni oli ehtinyt tulla maailmaan ja ennättänyt osoittautua ihmelapseksi. Hän hukkui kolmivuotiaana. Kodissamme oli hänestä paljon valokuvia, joissa hänen alastomuuttaan hädin tuskin peitti pieni valkea paita, joka valui alas hänen pyöreiltä olkapäiltään. Eräässä valokuvassa hän makasi vatsallaan karhuntaljalla. Mutta eniten kaikista äitini piti eräästä pienestä kuvasta, joka esitti häntä seisomassa toinen käsi ojennettuna pianon koskettimia kohti. Äitini väitti, että hänestä olisi tullut yhtä suuri säveltäjä kuin Mozart, jos hän olisi saanut elää. Hänen nimensä oli Aleesandro, ja kun minä, muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen synnyin, minulle annettiin nimi Alessandra hänen muistonsa elähdyttämiseksi ja siinä toivossa, että minussa ilmenisi joitakin niitä ominaisuuksia, jotka olivat jättäneet hänestä sammumattoman muiston. Tämä minua kuolleeseen pikku veljeeni yhdistävä side painoi raskaasti ensimmäisiä lapsuusvuosiani. En koskaan voinut vapautua siitä: kun minua jostakin syystä nuhdeltiin, niin tarkoituksena oli huomauttaa minulle, että huolimatta nimestäni olin pettänyt minuun kiinnitetyt toiveet; eikä jätetty lisäämättä, että Alessandro ei olisi koskaan rohjennut menetellä siten. Jopa niinkin, että kun sain hyvän arvosanan koulussa tai osoitin ahkeruutta ja rehellisyyttä, vähennettiin ansioistani puolet vihjaamalla Alessandron ilmaisevan itsensä minun kauttani. Tämä henkilöllisyyteeni väheksyminen aiheutti sen, että kasvoin juroksi ja vaiteliaaksi. Myöhemmin erehdyin luulemaan lahjoihini kohdistuvaksi luottamukseksi sitä, mikä vanhemmissani oli vain Alessandron muiston heikentymistä.