Keväiset virrat

Kello kävi kahta yöllä, kun hän palasi työhuoneeseensa. Hän lähetti pois miespalvelijan, joka oli sytyttänyt kynttilät, ja heittäytyi kamiinan vieressä olevaan nojatuoliin kätkien kasvot käsiinsä.
Siinä määrin hän ei ollut vielä koskaan tuntenut väsymystä – ruumiillista ja henkistä. Hän oli viettänyt koko illan viehättävien naisten ja sivistyneitten miesten seurassa; naisissa oli kauniita, melkein kaikki miehet olivat älykkäitä ja kyvykkäitä, ja hän itse oli esiintynyt keskusteluissa erittäin onnistuneesti, miltei loistavasti ja sittenkin… taedium vitae, josta jo roomalaiset ovat aikanaan puhuneet, tuo ”elämään kyllästyminen” oli vallannut hänet pahemmin kuin koskaan ennen, suorastaa tukehdutti. Jos hän olisi ollut hiukan nuorempi, niin olisi itkenyt tuskasta, ikävästä ja ärtymyksestä, sillä katkeruudentunne, polttavankarvas kuin kitkerä koiruoho, täytti koko hänen sielunsa. Se oi jotain tympeää, siitä ei päässyt millään eroon, inhottavan painostava alakuloisuus ympäröi häntä joka puolelta kuin pimeä syksyinen yö, eikä hän tiennyt, kuinka pääsisi siitä pimeydestä ja katkeruudentunteesta. Levolle menoa oli turha ajatellakaan, hän ties, ettei pääsisi uneen.
Hän rupesi miettimään… verkalleen, haluttomasti ja kiukkuisena.