Arkkienkeli Oulussa 1808-1809

Tässä versiossa varakkaan kotinsa ulkorakennukseen pois silmistä hylätty Huppa-Leena uskoo terveeksi hoivaamansa nuorukaisen olevan Ruotsia pelastamaan saapunut arkkinekeli. Kuolleiden joukosta noudettu, sodan järkyttämä Miikkael puolestaan kuvittelee houreissaan päätyneensä tuonpuolleiseen. Ydinkertomuksen taustalla seurataan porvarisneitojen, upseerien ja venäläisen sotilaslääkärin tuntoja. Historiallisen ulottuvuutensa lisäksi romaani osallistui aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Yhä edelleen ajankohtaisista teemoista vahvimmin nousevat esiin mielenterveysongelmat, moniarvoisuus, naisen asema ja rauhanaate.

(Riikka Leskinen/Sanojen aika)

- - -

”Schaggin Leena kulki aina kumarassa, vartalo jalkojen päälle suorakulmaan taipuneena kuin jättiläiskokoinen linkkuveitsi. Vasenta kättään hän piti ristiselän kohdalla kämmenpuoli ylöspäin, oikea taas oli vikkelästi vapaa poimimaan kaikenlaista mitä maasta sattui löytämään: risuja ja roskia, villejä kukkia, kun niiden aika oli, jäätyneitä hevosenpullia, leivänkannikoita, verisiä siteitä, revenneitä hihoja ja lahkeita, anturoita, sormia, varpaita, käsiä ja jalkoja. Kokonaisista miehistä Leena olisi pitänyt eniten, mutta mistäpä hän olisi sellaisen löytänyt, narrattava tyttö. Sitäpaitsi kaikki miehet olivat sodassa. Hyvä kun sormenkin löysi ilokseen.”

Leena-repaleelle, jumalan hullulle lahjoittaa kuningas Suomen sodan viimeisinä päivinä miehen. Kauniin, vaaleakiharaisen ja kuolleen. Vain hullulla on valta herättää lavantautiin kaatuneetkin henkiin, ja niin saapuu arkkienkeli Miikkael Ouluun.

(takakansi)

- - -

Ensimmäinen myyttitekniikalla kirjoitettu romaani oli Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967). Siinä ajankohtaisia kysymyksiä pasifismista, seksuaalisesta vapaudesta ja moniarvoisuudesta siirretään Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden aikaan, Suomen sodan vuosiin 1808–1809.

Arkkienkelin aihe on saatu oululaisen Sara Wacklinin pohjalaismuistelmien tarinasta "Vapaa valinta". Se kertoo hullusta oululaisesta naisesta, joka korjaa Suomen sodan aikaan sotilassairaalan pihalta kuolleeksi luullun miehen ja sulattelee tämän henkiin rakastajaksi itselleen.

Kaipaisen version rakkaustarina perustuu lisäksi sattumaan ja väärinkäsitykseen. Kun Ruotsin näkyjä näkevä kuningas odottaa valtakunnan pelastajaksi arkkienkeliä ja sotamiehen nimi sattuu olemaan Miikkael, yksinkertainen nainen erehtyy luulemaan häntä itse arkkienkeliksi. Väliintuleva kertoja kommentoi tarinaa:

Oikeastaan rakkaudesta on puhuttu jo hyvinkin paljon. Sillä tässä kirjassa on kerrottu miten muuan sotilas kuoli kaukana vieraalla maalla ja miten muuan neito herätti hänet henkiin, ja onko se muuta kuin rakkautta.

Kaipaisen Arkkienkeliä voi lukea historiaan etäännytettynä satiirina oululaisesta henkisestä ilmapiiristä sellaisena kuin kirjailija sen koki oleskellessaan paikkakunnalla. Hän on todennut kirjoittaneensa Arkkienkelin "juuri niin kuin minä ajattelen sen koko Oulun". Venäläisten miehittäjien, siis tullista tulleiden muukalaisten, näkökulmasta oululaisuus kuvautuu seuraavanlaiseksi: "Aivan kuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin tämä kaupunki. Aivan kuin he olisivat ainoat ihmiset maan päällä. Meidät venäläiset heidän on toki pakko hyväksyä, ja onhan meillä kanuunatkin, mutta olenpa kuullut toisenlaista. Kaupungin porteilla on tullit ja niillä julmat tulliherrat, ja porteista he laskevat sisälle vain sellaiset tulokkaat, jotka suostuvat ensin kahden vuoden ajan lakaisemaan katuja tai siivoamaan käymälän aluksia, poikkeustapauksessa kelpaa vuoden matka laivassa tahi pari Tukholman reissua. Mutta vaikka mies nyt onkin saanut nimensä kaupungin kirjaan, ei hän silti ole samanarvoinen muitten kanssa. Täällä jaetaan ihmiset kahteen kastiin, ei isäntiin ja maaorjiin niin kuin meillä, vaan tullista tulleisiin ja avojalkaisiin. Avojalkainen on syntynyt tässä pyhässä kaupungissa. Eikä täysiä avojalkaisen oikeuksia saa, ennen kuin on suostunut naimaan oululaisen perheen tyttären, pyhä jumalan äiti siitä varjelkoon, ja tekemään lapsia hänen kanssaan. Eikä sittenkään ole vasta kuin avojalkaisen isä. Näin minä olen asian kuullut. Ja tästä alemmasta kastista he käyttävät nimeä pöljä."

(Oulun kirjasto)