Taivas päivystää

Muutto unesta uneen. Katoamisia.
Etkä voi edes etsiä.
Se millä olet etsinyt on otettu pois.
Silloin tiedät enemmän.
Miten avuton olet.
Silloin tiedät mitä Bottom tarkoitti
kun heräili unesta ja koki muistaa
mitä oli hukassa.
Hän heräsi sitten.
"Mikään ei ole hullumpaa", hän sanoi,
"kuin kysellä mitä minusta minulla oli".


Kaikki oli kääntynyt ylösalaisin
mutta hän yhä vain koki
riiputtavansa päätään,
hän yhä vain koki etsivänsä
nelilehtisiä nurmelta,
ja nurmi oli peittänyt kaiken
eikä kukaan häirinnyt häntä.


Kun tulin konsertista, ja se
vielä soi päässäni
enkä millään tavoittanut
yhtä yläsäveltä,
mikä se oli
tyttö siinä edellä,
korvilla harmaa huopalakki
joka päälaelta kohosi ohueksi torniksi
joka kannatteli mustaa helmeä
joka heijasti katulampun valoa,
miten se meni, miten se meni,
hassu pipo, niin vakavassa tehtävässä.


Mikä vaeltaa, kun et sinä enkä minä.
Mikä vaeltaa.
Runo joka inkarnoituu
elämästä elämään,
meidän poissaolomme kullanmusta.
Juoksee vesi vastaan, kevään virta,
ja sinä juokset kengät kädessä.


Yöllä tästä huoneesta sammui
jonkun toisen ikkunan valo,
ja minun ikkunani,
kun katson ulos, kattojen lunta,
pimeästä ilmestyvät kasvot,
suuri hahmo
vastapäisen tornin kaarevassa seinässä,
jotenkin tutut kasvot, tummat silmät,
hiukset nostettu päälaelta korkeammalle,
musta puku, hyvin valkoinen pyöreä kaulus.
Jotakin hänellä on takanaan, silmät
yhä tummenevat,
hartioista päätellen hän ei ole nuori.
Minä sytytin hänelle valon.
Yö on kylmä eikä hän aio poistua,
lumen ja kuuran hahmo,
hän aikoo jäädä tänne talveksi.
Mutta talvi voi hänen kaltaisilleen
olla lyhyt, sitä hän ehkä tahtookin sanoa.
Minä sytytin hänelle valon
kirjoittaakseni hänet muistiin.



Miten riemullista
kun olit ovella,
ovenriemua,
älä etsi sitä ovea.



Huoneessa missä on sinun hengityksesi
veistos,
siellä on sinun hengityksesi lakattua
mustaa puuta,
mustaa puuta on siinä huoneessa
sinun hengityksesi veistos,
katso kun se hymyilee, se on kaunis.



Miksi tuon kauniin amatsonin
kaunis torso on täällä
kun hänen kaunis päänsä on yläkerrassa?
Ei se kuulu tähän, vartija sanoo,
kaikki päät ovat yläkerrassa.
Sillä tavalla Euroopan perintö
on jaettu että matka ruumiinosien
välillä voi olla pitkä, Sokrateen pää
on Roomassa, ja hänen oletettu torsonsa
Kööpenhaminassa, kaikki saavat osansa,
ja sanonpa vielä että Sokrateen
pehmeä kookas vatsa
on päätä paljon ilmeikkäämpi.


Seison glyptoteekissa ikkunan edessä,
seison kovassa päivänvalossa
enkä kaipaa niitä kasvoja käsiä
jotka ovat poissa,
ihmisiä alkaa virrata,
heitä tulee sisään, he kantavat
päitä näihin torsoihin,
kokeilevat
toinen toisensa jälkeen
kukin omaansa,
mikään niistä ei sovi tähän.



Minä kuljin askelia joutuisammin
hiekka juoksi



Sinipunaisena pilvenä
sinun ukkosruumiisi taivaalla
muistin pitkä jyrinä



Kuitenkin vaeltaa vuosikymmenten mentyä
minun iloni sinussa,
kun kuulet ääneni
ääneni on muistin matka,
värähdys, ja sinä matkan päässä.
Valoisa muisti, kuolemanjälkeinen elämä.


Suuri vuodeosasto,
taivas joka päivystää
nukut sinä tai valvot
yö on kirkas.
Ja jokaisen sija on keskellä
jokaisen keskellä,
pyörivän taivaan alla.