Huomiseen, Erzbeth!

Kolme päivää hän oli vaeltanut mykkänä silmät rasituksesta punoittaen. Maa tuntui välillä tärähtelevän aivan kuin vuorten takana olisi ollut kylkeään kääntävä jättiläinen. Laukausten kaiut kiirivät muuttolintujen lailla hitaasti laakson ylitse. Nyyttiä puristaen Johannes oli kulkenut hälisevien ihmisten seassa etsien Erzbethiä. Hän kirosi itseään siitä, ettei ollut järjestänyt tapaamista heti ensimmäisenä päivänä vaan lykännyt sen huomiseen. Vasta nyt hän tajusi, ettei täällä ollut lainkaan huomista.
Vaikka Johannes oli kuoleman väsynyt, hän ei saanut unta. Hän nousi istumaan ja näki etäällä nuotion loimotuksen ja muutaman hahmon, jotka istuivat tulen ääressä. Hän kääri haisevan takin kainaloonsa, otti nyyttinsä ja käveli maassa makaavia ihmisiä väistellen miesten luo. Nämä katsoivat häntä kyräillen mutta tekivät hänelle tilaa nuotion ääressä.
Nuorin heistä tuijotti silmät palaen liekkeihin ja pureskeli peukalonkynttään.
- Me palaamme vielä, hän mutisi yhä uudestaan ja uudestaan.