Pehkosen muorin talo

PEHKOSEN MUORIN TALO


Minä olin varmasti ensimmäinen, joka huomasi ettei Pehkosen talossa enää eletty. Lunta satoi silloin päivit­täin, näin tiellä jälkiä, mutta Pehkosen mökiltä nouseva polku pysyi valkeana ja koskemattomana. Savupiipusta ei myöskään tullut savua. Jäätyneessä ikkunassakin pa­loi sama lamppu päivin ja öin. Tuijottelin tätä omasta ikkunastani ja pohdin näkemääni. Kukaan ei kiinnittä­nyt tällaiseen huomiota. Kotona vain riideltiin. Alaker­rasta kantautui jatkuvaa sanaharkkaa, kolina puolestaan oli tavaroiden siirtelyä. Ja ratiseva ääni syntyi ruskeasta teippirullasta, jolla muuttolaatikoita suljettiin.
Lauantaina en oikein osannut pysytellä talossa vaan lähdin pihalle. Aamu oli kirkas mutta metsänlaitaan oli keräytymässä tummia pilviä. Siinä astellessani uskoin niiden pudottavan vielä illemmalla lunta. Ehkä siitä tulisi vielä kunnon myräkkä... Näin jälkeni, kiemurai­sen polun pellon rinteessä, ja päädyin pohtimaan alka­vaa viikkoa, koulunvaihtoa ja kotikontujen jättämistä, ja kylmä olo valtasi minut ajatellessani isän luo muutta­mista.
- Mikset ole pakannut tavaroitasi, isä oli huutanut illalla.
- Pakkaa homo itse!
Minä en ikinä osannut pitää suutani, ja isän lyönti kirveli yhä poskellani kun potkiskelin lumia pois ken­gistäni ja nousin portaita. Ikävät ajatukset katosivat kui­tenkin huomatessani arvanneeni oikein: Pehkosen ovi oli lukitsematta. Nyt saatoin käydä keittiöön, jossa suu­ri käkikello tikitti seinällä. Näin pöydällä pikkuleipätar­jottimen ja kahvikupin. Tunsin nenässäni tunkkaisen imelän hajun.
Oli jäätävän kylmä, mutta silti avasin takkini. Kurkis­tin ovenraosta olohuoneeseen. Se oli hämärä, ryijyjen ja ompeleiden vuoraama tila, jossa keskellä keinutuolissa istui tumma hahmo.
Istuuduin keittiön pöydän ääreen. Otin tarjottimelta piparin. Jäin kuuntelemaan käkikellon tikirystä ja katse­lemaan jäätyneestä lasista pihamaalle. Näin että siellä oli pitkiä jääpuikkoja kasvava pihakeinu, haalistuneen pu­nainen lato ja lumen kummuksi naamioima pihakaivo. Meidän talostamme näkyi vain katon harja. Tänne tus­kin eksyisi kukaan, ajattelin.

- Tuo lapsi ei osaa muuta kuin varastaa ja haistatella, kuulin isän huutavan.
- Miksi sinä et voi ottaa vastuuta hänestä, onhan hän sinunkin, oli äidin vastaus.
- Pakkaatko sinä nyt niitä tavaroitasi, arvasin isän osoittavan nyt sanansa minulle. Tiesin hänen päänsä asennon muuttuneen niin että hänen suunsa amrnotti kohti kattoa. Kuulin sen äänestä.
Minä tein työtä käskettyä ja kasasin kaiken tärkeän. Mutta sitten tunsin suuttuvani ja tungin tavarat yhteen suureen kassiin ja livahdin kassi olallani ulos. Oli pi­meää ja jostain tyhjästä putosi ääneti suuria lumihiuta­leita. Se oli puurerimaista lunta, joka hajosi jaloissani pieniksi pilviksi juostessani pellon poikki.
Pehkosella en uskaltanut sytyttää valoja vaan raapai­sin tulitikun palamaan ja sytytin kynttilän keittiön pöy­dälle. Kasettinahurin laitoin hyllylle. Sitten kiinnitin Mötley Crue -julisteen olohuoneen seinälle Jeesus-tau­lun viereen. Minä hieman säikähdin, kun tönäisin muo­rin vahingossa liikkeelle huonekaluja siirrellessäni. Mut­ta pian keinuminen pysähtyi, ja lopulta paikka alkoi näyttää minun mieleiseltäni.
Myöhään yöhön soitin Mötley Cruen metakkaa. Sa­malla istuin ja askartelin rikkonaisen radion kanssa. Lopulta kun kasetit oli soitettu läpi, sammutin kyntti­län ja vain tuijottelin ikkunasta lumen putoamista. Kaikki tuntui minusta jotenkin ihmeellisen rauhalli­selta.
Katsoin muoria, jonka rypyt silisivät pimeässä; enää vain muutama syvä uurre erottui poskilla. Uskoin ettei hän panisi pahakseen vaikka jättäisinkin kaikki tärkeät tavarani mökkiin. Emmehän kumpikaan tienneet, mil­loin meidät löydettäisiin. Vai löydettäisiinkö millon­kaan.