Oman itsensä tuomari

Susanne käveli rauhattomana huoneissa. Odottaessaan vieraita hän ei kyennyt keskittymään mihinkään tavalliseen työhön. Hän tarvitsi kaikki voimansa tukahduttaakseen kapinahengen sisässään. Hän koetti olla kuuntelematta muita sisäisiä ääniä ajattelemalla myönteisiä asioita: Albert on kiltti tullessaan tapaamaan minua… Emme ole tavanneet viiteentoista vuoteen, ja olimmehan sentään ystäviä nuoruudessamme.
Vastaväitteet tunkeutuivat heti esille: hänellä on vaimo ja lapset mukanaan, ja heitä en tunne lainkaan. Cecilian olen nähnyt vain kerran, Turussa heidän häissään. En pitänyt hänestä.
Mutta hän tiesi ettei ollut kysymys mistään ohimenevästä vastenmielisyydestä. Albert toisi menneisyyden mukanaan varmana siitä, että Susanne nauttisi nuoruudenmuistoista niin kuin niistä tavallisesti nautitaan, kuin punssimakeisten imeskelemisestä. Susanne ei voisi kieltää Albertia puhumasta siitä, minkä hän halusi unohtaa ja mistä nykyiset naapurit eivät koskaan puhuneet, sillä he olivat jo kauan sitten todenneet ettei Susanne halunnut keskustella ennen Söderkullaan tuloa sattuneista kokemuksista.