Viija

—Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan, sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.

Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta kaivata.

—Onko Viija nähnyt kampaa?

—On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.

Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on tarkkamuistinen.

Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon kiusaat".

Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat. Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon toverina ja katsomaan talon töitä.

Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se silloin nykäisi itkun hereille.

—Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.

—Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.

—Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä kuin täällä.

—Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?

—Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin, taivaaseen, selitti Reeta.

—Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä silmiin odottaen varmaa vastausta.

—Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.

Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi. Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa tehdä tuolle tytölle.

—Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se tuokin ikävä pian haihtuu.

Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa. Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa lienee tätiä läheisempi omainen.