Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Kymmenen onnen Anna
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Kymmenen onnen Anna on historiallinen romaani, joka sijoittuu parinsadan vuoden takaiseen Suomeen, savupirttien aikaan. Se kertoo äpärätyttö Annasta, jonka elämän muuttaa ennustus siitä, että hän tulee kohtaamaan kymmenen onnea. Ne hän löytää yksitellen, kovan työnteon ja ankarien olosuhteiden keskellä. Onnet auttavat häntä jaksamaan, ja ne ovat perin arkista laatua ja tuttuja nykyihmisellekin. Esimerkiksi Annan suurin onni on neljäs, äitiyden onni, joka tekee hänestä sitkeän ja kekseliään. Vanha kansanperinne yrttitietoineen ja runoineen on vahvasti tarinassa mukana. Romaanissa on paljon faktatietoa tuon ajan arjesta. Kymmenen onnen Anna on sisukkaan naisen elämäntarina, kertomus selviytymisestä. Se pyrkii antamaan lukijalleen ajatuksen siitä, että elämässä on monia onnia, joiden avulla arjestakin voi nauttia.
(Sanojen aika)
Miten äpärätyttö Annan olisikaan käynyt, ellei lapinnoitien sukua oleva Ämmi olisi nähnyt hänen kykyjään? Kymmenen onnea hän lupaa Annalle ja alkaa heti opettaa ensimmäistä, tietämisen onnea. Lahjoja Annalla on riittämiin, sillä hän oppii leikiten yrtit ja loitsut, joilla parantaa kyläläisiä ja huolehtia pirtin tärkeistä asioista. Pelkkä yrttitieto ei kuitenkaan riitä, sillä savupirtin töihin harjaantuu vain tekemällä.
Muutoksen aika on käsillä. Jokivarren kylään noussut kirkko yrittää nujertaa vanhan uskon loitsuineen ja yrttitietoineen, ja taloudellinen vaurastuminen odottaa vain muutaman lohennousun ja tervansoudun päässä. Anna kokee monta koettelemusta, ennen kuin kymmeneskin onni kohtaa hänet.
Paula Havasteen esikoisteos Kymmenen onnen Anna sijoittuu satojen vuosien taakse savupirttien aikaan. Tämä täyteläinen historiallinen lukuromaani ja jännittävä selviytymistarina antaa paljon kiinnostavaa tietoa elämästä luonnon ehdoilla, luonnonyrteistä sekä muinaisista tavoista ja uskomuksista.
(Gummerus)
Miten äpärätyttö Annan olisikaan käynyt, ellei lapinnoitien sukua oleva Ämmi olisi nähnyt hänen kykyjään? Kymmenen onnea hän lupaa Annalle ja alkaa heti opettaa ensimmäistä, tietämisen onnea. Lahjoja Annalla on riittämiin, sillä hän oppii leikiten yrtit ja loitsut, joilla parantaa kyläläisiä ja huolehtia pirtin tärkeistä asioista. Pelkkä yrttitieto ei kuitenkaan riitä, sillä savupirtin töihin harjaantuu vain tekemällä.
Muutoksen aika on käsillä. Jokivarren kylään noussut kirkko yrittää nujertaa vanhan uskon loitsuineen ja yrttitietoineen, ja taloudellinen vaurastuminen odottaa vain muutaman lohennousun ja tervansoudun päässä. Anna kokee monta koettelemusta, ennen kuin kymmeneskin onni kohtaa hänet.
Paula Havasteen esikoisteos Kymmenen onnen Anna sijoittuu satojen vuosien taakse savupirttien aikaan. Tämä täyteläinen historiallinen lukuromaani ja jännittävä selviytymistarina antaa paljon kiinnostavaa tietoa elämästä luonnon ehdoilla, luonnonyrteistä sekä muinaisista tavoista ja uskomuksista.
(Gummerus)
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tarkka aika
Alkukieli
Tekstinäyte
Ulvar istui murjottaen pöydän ääressä piimää hörppäämässä, kun Anna tuli takaisin aitalta pakkaamaan kaksosten tuohivirsuja heinillä. Anna tiesi kyllä miten Ulvaria kiukutti yrttien haku, noitakeinojen muka, mutta siitä oli parempi olla piittaamatta. Pikku Marja tarvitsi apua kipeytyneisiin rähmiviin silmiinsä, ja se oli tärkeintä.
Kun päästiin lähtemään, yön pakkanen alkoi hellittää. Anna oli näkevinään Raikun nostavan päätään aitan alta, murahtavan ja kömpivän takaisin lämpöiseen pesäänsä odottamaan isäntäänsä. Näkyjä hän kuitenkin näki, Raiku oli irvistellyt jo pitkään vain isäntäänsä lämmittävinä rukkasina. Pihaa vahti nyt yksinään valkea heiluhäntä. Peni tepsutti ulos, venytteli autuaasti ensin etujalkansa, sitten takajalkansa ja haukotteli kieli hienolle kiemuralle venyen. Se haukahti pari kertaa kaikuvasti ilmoittaen omistavansa kaiken mihin haukku ylsi, istahti sitten ja tekaisi pakkasaamussa höyryävän lätäkön. Aamuaurinko värjäsi taivaanrannan pilviä kultareunaisiksi ja heinät värisivät varhaisessa tuulenvireessä täynnään pienen pieniä jäätimantteja.
"Oi miten on kaunista, äiti! Maailma on täynnä valoa ja kimallusta kuin kuninkaan aarrekammiossa!"
"Sellaiseltahan tämä pihamaa näyttää! Ei tällaista loistoa silti timanteista saisi, tarvitaan jotakin elävämpää!"
Rikkaaksi tunsi Anna itsensä kun asteli tuttua polkua tytöt perässään. Peni pomppi milloin perässä, milloin sivulla. Polku vei ohi mäen sivulla olevien niittyjen, läpi ensimmäisen vesakon ja kohti isoa ohrahalmetta. Halme lepäsi tyhjänä, vain viimeiset korrenkappaleet rasahtivat virsun alla.
Kun he kulkivat notkoa kohti, sieltä hulmahti vastaan kylmä pakkashuuru.
"Katso äiti, usvahevoset ovat nousseet järveltä pellolle asti! Näetkö, tuolla laukkaa yksi!"
"Ja tuolla toinen, nyt otetaan ne kiinni!"
Kaksoset kirmasivat kylmän valkean huurun sekaan nauraen ja huutaen. Usva pyörteili heidän ympärillään kuin elävä olento, se nousi juuri ja juuri tyttöjen lettien yli kietoen heidät kalseaan sylelyynsä. Annasta tuntui kuin halla olisi noussut syvältä maan alta, sillä jäätyneen maan kova kuori hohkasi virsun heinienkin läpi varpaat kohmeeseen ja hiipi korkealle hameen alla.
"Pitää jatkaa matkaa, tytöt! Palelee jo!"
Tyttöjä ei palellut, kuumissaan ja nauravina he seurasivat Annaa polulla
kiistellen siitä, oliko kumpikaan saanut kiinni hevosiaan.
Suolla oli käynyt kunnon pakkanen, sillä höttöinen sammalkin kantoi kulkijoita. Peni tonki ratisevia sammalia kuono vihreänä, aivasteli ja tuhahteli ihaille tuoksuilleen. Hyvältä tuoksui ihmistenkin nenään, kirpeältä ja raikkaalta. Suon tumma lemu painui pakkasen alle.
Kaksoset alkoivat käskemättä noppia ropposiinsa jäätyneitä punaisia pallukoita pitkien rihmojen välistä. Marjat olivat umpijäässä ja erottuivat kuin jalokivet vihreiden sammalten seasta. Hyvä olisi näitä syödä talven mittaan, kun vatsaa vääntäisi tai vedenheitto alkaisi kirveltää, Anna ajatteli. Hän vaelteli kauemmas etsimään avointa itkulehtien kasvupaikkaa. Punaiset pallukkalehdet hän otti varovasti juurineen ja paineli juurten peitoksi sulia sammalia ropposen pohjalle. Pysyisivät viikon tai pari aivan kunnollisina, hän mietti. Ja niin kävi: kun rähmivien aristavien silmien vaiva hyppäsi Marjasta Helkan silmiin, apu oli lähellä.
Se oli hyvää aikaa. Kun Talvi-Heikki oli ohi ja pakkanen kiristynyt paukkuvaksi, pirtissä elettiin pesäelämää: Anna hoiti toimensa juoksujalkaa ja sukelsi taas tuvan lämpimään pesäeloon. Helka kehräsi ja kutoi ja Marja oppi jakamaan kerput ja heinät lehmien, lampaiden ja hevosen eteen. Otsa syvillä rypyillä ja totisena tyttö lappoi apetta tasan hevoselle ja sialle eikä valittanut palelevia varpaitakaan. Ulvar vietti pakkaspäivät päreen valossa nelikoiden kimpilautoja veistellen, kantoi sisään kiuaspuut ja hiihteli lauhempina aamuina paulalangat koira vikkelänä perässään. Anna hoiti Ruskon, keitteli puurot ja nosteli pöytään suolakalat, suolesti paulaan jääneet jänikset ja metsäkanat patan porisemaan. Oli ruokaa, oli lämmintä, oli aikaa nukkua tarpeekseen. Mitä sitä ihminen muuta saattoi kaivata? Pirtin kiukaassa paloi puuhaisa valkea, ja vähän väliä Anna sai istahtaa vauva kiinni rinnassaan ja kertoilla tytöille puoliääneen tarinoita Metsolan väestä, peikkoluolista ja prinsessoista. Hyvä oli pojankin ollakseen, kun avain sikiuneen oli koko ajan lähellä. Ei äiti karannut peltotöihin, ei kiirehtänyt aittatyömaalle. Rinta oli parahduksen kantaman päässä, eikä montaa imaisua tarvittu, kun unen portit jo pelmahtivat levälleen ja vauva vajosi muihin maailmoihin. Ei tarvinnut tämä vauva rievunkulmaa suuhunsa, vaan se sai olla rintalapsena aina halutessaan. Terveenä poika pysyikin, ei tuhissut nuhaansa eikä haronut kirkuen korviaan, vaan lekotteli tyytyväisenä Annan lämmössä päivät ja yöt, vain välillä kätkyen kapaloihin uuvahtaen.
Kun päästiin lähtemään, yön pakkanen alkoi hellittää. Anna oli näkevinään Raikun nostavan päätään aitan alta, murahtavan ja kömpivän takaisin lämpöiseen pesäänsä odottamaan isäntäänsä. Näkyjä hän kuitenkin näki, Raiku oli irvistellyt jo pitkään vain isäntäänsä lämmittävinä rukkasina. Pihaa vahti nyt yksinään valkea heiluhäntä. Peni tepsutti ulos, venytteli autuaasti ensin etujalkansa, sitten takajalkansa ja haukotteli kieli hienolle kiemuralle venyen. Se haukahti pari kertaa kaikuvasti ilmoittaen omistavansa kaiken mihin haukku ylsi, istahti sitten ja tekaisi pakkasaamussa höyryävän lätäkön. Aamuaurinko värjäsi taivaanrannan pilviä kultareunaisiksi ja heinät värisivät varhaisessa tuulenvireessä täynnään pienen pieniä jäätimantteja.
"Oi miten on kaunista, äiti! Maailma on täynnä valoa ja kimallusta kuin kuninkaan aarrekammiossa!"
"Sellaiseltahan tämä pihamaa näyttää! Ei tällaista loistoa silti timanteista saisi, tarvitaan jotakin elävämpää!"
Rikkaaksi tunsi Anna itsensä kun asteli tuttua polkua tytöt perässään. Peni pomppi milloin perässä, milloin sivulla. Polku vei ohi mäen sivulla olevien niittyjen, läpi ensimmäisen vesakon ja kohti isoa ohrahalmetta. Halme lepäsi tyhjänä, vain viimeiset korrenkappaleet rasahtivat virsun alla.
Kun he kulkivat notkoa kohti, sieltä hulmahti vastaan kylmä pakkashuuru.
"Katso äiti, usvahevoset ovat nousseet järveltä pellolle asti! Näetkö, tuolla laukkaa yksi!"
"Ja tuolla toinen, nyt otetaan ne kiinni!"
Kaksoset kirmasivat kylmän valkean huurun sekaan nauraen ja huutaen. Usva pyörteili heidän ympärillään kuin elävä olento, se nousi juuri ja juuri tyttöjen lettien yli kietoen heidät kalseaan sylelyynsä. Annasta tuntui kuin halla olisi noussut syvältä maan alta, sillä jäätyneen maan kova kuori hohkasi virsun heinienkin läpi varpaat kohmeeseen ja hiipi korkealle hameen alla.
"Pitää jatkaa matkaa, tytöt! Palelee jo!"
Tyttöjä ei palellut, kuumissaan ja nauravina he seurasivat Annaa polulla
kiistellen siitä, oliko kumpikaan saanut kiinni hevosiaan.
Suolla oli käynyt kunnon pakkanen, sillä höttöinen sammalkin kantoi kulkijoita. Peni tonki ratisevia sammalia kuono vihreänä, aivasteli ja tuhahteli ihaille tuoksuilleen. Hyvältä tuoksui ihmistenkin nenään, kirpeältä ja raikkaalta. Suon tumma lemu painui pakkasen alle.
Kaksoset alkoivat käskemättä noppia ropposiinsa jäätyneitä punaisia pallukoita pitkien rihmojen välistä. Marjat olivat umpijäässä ja erottuivat kuin jalokivet vihreiden sammalten seasta. Hyvä olisi näitä syödä talven mittaan, kun vatsaa vääntäisi tai vedenheitto alkaisi kirveltää, Anna ajatteli. Hän vaelteli kauemmas etsimään avointa itkulehtien kasvupaikkaa. Punaiset pallukkalehdet hän otti varovasti juurineen ja paineli juurten peitoksi sulia sammalia ropposen pohjalle. Pysyisivät viikon tai pari aivan kunnollisina, hän mietti. Ja niin kävi: kun rähmivien aristavien silmien vaiva hyppäsi Marjasta Helkan silmiin, apu oli lähellä.
Se oli hyvää aikaa. Kun Talvi-Heikki oli ohi ja pakkanen kiristynyt paukkuvaksi, pirtissä elettiin pesäelämää: Anna hoiti toimensa juoksujalkaa ja sukelsi taas tuvan lämpimään pesäeloon. Helka kehräsi ja kutoi ja Marja oppi jakamaan kerput ja heinät lehmien, lampaiden ja hevosen eteen. Otsa syvillä rypyillä ja totisena tyttö lappoi apetta tasan hevoselle ja sialle eikä valittanut palelevia varpaitakaan. Ulvar vietti pakkaspäivät päreen valossa nelikoiden kimpilautoja veistellen, kantoi sisään kiuaspuut ja hiihteli lauhempina aamuina paulalangat koira vikkelänä perässään. Anna hoiti Ruskon, keitteli puurot ja nosteli pöytään suolakalat, suolesti paulaan jääneet jänikset ja metsäkanat patan porisemaan. Oli ruokaa, oli lämmintä, oli aikaa nukkua tarpeekseen. Mitä sitä ihminen muuta saattoi kaivata? Pirtin kiukaassa paloi puuhaisa valkea, ja vähän väliä Anna sai istahtaa vauva kiinni rinnassaan ja kertoilla tytöille puoliääneen tarinoita Metsolan väestä, peikkoluolista ja prinsessoista. Hyvä oli pojankin ollakseen, kun avain sikiuneen oli koko ajan lähellä. Ei äiti karannut peltotöihin, ei kiirehtänyt aittatyömaalle. Rinta oli parahduksen kantaman päässä, eikä montaa imaisua tarvittu, kun unen portit jo pelmahtivat levälleen ja vauva vajosi muihin maailmoihin. Ei tarvinnut tämä vauva rievunkulmaa suuhunsa, vaan se sai olla rintalapsena aina halutessaan. Terveenä poika pysyikin, ei tuhissut nuhaansa eikä haronut kirkuen korviaan, vaan lekotteli tyytyväisenä Annan lämmössä päivät ja yöt, vain välillä kätkyen kapaloihin uuvahtaen.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
391