Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Surujenkerääjä
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Surujenkerääjä on yhtä aikaa sekä kasvukertomus että sukutarina. Romaanin minäkertoja ja nimihenkilö on nuori, päihteisiin ja arveluttaviin miessuhteisiin harhautunut, päivästä toiseen päämäärättä ajelehtiva nainen. Hän kertoo tarina tarinalta eriskummallisen sukunsa värikkäitä vaiheita ja matkaa samalla pohjoisesta etelään, Lapista Turkuun, etsimään vastausta suvun menneisyyteen liittyvään salaisuuteen. Vähitellen valottuvat myös syyt naisen tilanteen taustalla.
Vaikka romaanin groteski maailma näyttäytyy kaunistelemattomuudessaan ja rujoudessaan väliin lohduttomana, löytyy teoksesta myös optimistisia ja humoristisia sävyjä. Suvun naiset osoittautuvat neuvokkuudessaan ja mitään hätkähtämättömyydessään varsinaisiksi selviytyjätyypeiksi viinaanmenevien, hullujen tai liian aikaisin menehtyneiden miestensä rinnalla, ankarissa oloissa.
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
”Katsoin peiliin. Sieltä tuijotti minua sukupolvi toisensa perään, eikä pitänyt näkemästään.”
Surujenkerääjällä, heimonsa helmellä, on kaksi tehtävää: Palauttaa Suvun Nimi ja Heittää Surut Aurajokeen. Kumpikin niistä vaatii sukeltamista historiaan, sinne missä vääryys tapahtui. Aseenaan hänellä on mustaa valkoisella, kilpenään vuosien varrella keräämänsä kivet, kokoelma suruja.
Matkallaan pohjoisesta etelään Surujenkerääjä marssittaa näyttämölle niin omat kuin kovia kokeneen ja kunniatta jääneen sukunsa vaiheet – ketään säästämättä ja mistään tinkimättä, kuitenkin lämmöllä ja rakkaudella. Tarina tarinalta hän lähestyy sukuunsa liittyvää salaisuutta, jonka olemassaolosta ei itsekään ole ollut tietoinen.
Surujenkerääjä on riemukkaan groteski sukusaaga, rujonkaunis tarina kostosta ja vastuusta. Samalla se on tutkielma todellisuudesta, sen hahmottumisesta ja tulkinnasta. Siitä, miten tässä maailmassa tullaan onnelliseksi, lakataan murehtimasta turhia.
Katja Kettu (1978) on syntynyt Tampereella, oppinut puhumaan Rovaniemellä, opiskellut Turussa, työskennellyt Lontoossa, Tallinnassa ja Tampereella, ja asuu tällä hetkellä Helsingissä.
Hän on valmistunut animaatio-ohjaajaksi Turun taideakatemiasta. Kettu tekee myös animaattorin töitä ja musiikkivideoita, sekä opettaa käsikirjoittamista ja animaatioiden tekemistä. Surujenkerääjä on hänen esikoisromaaninsa.
(takakansiteksti)
Vaikka romaanin groteski maailma näyttäytyy kaunistelemattomuudessaan ja rujoudessaan väliin lohduttomana, löytyy teoksesta myös optimistisia ja humoristisia sävyjä. Suvun naiset osoittautuvat neuvokkuudessaan ja mitään hätkähtämättömyydessään varsinaisiksi selviytyjätyypeiksi viinaanmenevien, hullujen tai liian aikaisin menehtyneiden miestensä rinnalla, ankarissa oloissa.
(Silene Lehto/ Sanojen aika)
”Katsoin peiliin. Sieltä tuijotti minua sukupolvi toisensa perään, eikä pitänyt näkemästään.”
Surujenkerääjällä, heimonsa helmellä, on kaksi tehtävää: Palauttaa Suvun Nimi ja Heittää Surut Aurajokeen. Kumpikin niistä vaatii sukeltamista historiaan, sinne missä vääryys tapahtui. Aseenaan hänellä on mustaa valkoisella, kilpenään vuosien varrella keräämänsä kivet, kokoelma suruja.
Matkallaan pohjoisesta etelään Surujenkerääjä marssittaa näyttämölle niin omat kuin kovia kokeneen ja kunniatta jääneen sukunsa vaiheet – ketään säästämättä ja mistään tinkimättä, kuitenkin lämmöllä ja rakkaudella. Tarina tarinalta hän lähestyy sukuunsa liittyvää salaisuutta, jonka olemassaolosta ei itsekään ole ollut tietoinen.
Surujenkerääjä on riemukkaan groteski sukusaaga, rujonkaunis tarina kostosta ja vastuusta. Samalla se on tutkielma todellisuudesta, sen hahmottumisesta ja tulkinnasta. Siitä, miten tässä maailmassa tullaan onnelliseksi, lakataan murehtimasta turhia.
Katja Kettu (1978) on syntynyt Tampereella, oppinut puhumaan Rovaniemellä, opiskellut Turussa, työskennellyt Lontoossa, Tallinnassa ja Tampereella, ja asuu tällä hetkellä Helsingissä.
Hän on valmistunut animaatio-ohjaajaksi Turun taideakatemiasta. Kettu tekee myös animaattorin töitä ja musiikkivideoita, sekä opettaa käsikirjoittamista ja animaatioiden tekemistä. Surujenkerääjä on hänen esikoisromaaninsa.
(takakansiteksti)
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Konkreettiset tapahtumapaikat
Alkukieli
Palkinto
Tekstinäyte
Minä olen Surujenkerääjä ja minä olen suurta sukua. Niin kauan kuin minussa muistia riittää, olen varastoinut ja tallentanut itseeni kaikenlaista murhetta. Pieniä huolia, suuria huolia, ongelmia, sielunvaginan vingahduksia ja munanjohtimen muljahduksia. Jonakin päivänä minä olen täynnä ja repeän ja oksennan ja valutan kaiken paskan, kaikki suuret rumat asiat kaikkien muiden nähtäväksi.
Sinä päivänä teen jotain peruuttamatonta kivikokoelmalleni, jota olen kerännyt vuosikausia. Jokainen kivi on yksi suru, jokainen suru on eri värinen ja muotoinen ja kenkään joutuessaan viiltää kantapään verille, oikein osuessaan akillesjänteen poikki että räpsähtää.
Kivikokoelmaani säilytän eteisen vaatekaapissa. Olen rakentanut kivilleni akvaarioita ja tasoja, joita valelen sinertävillä halogeenilampuilla. Siellä surut makaavat, kasvavat ja voimistuvat. Niiden avulla muistan jokaisen elämäni päivän ja jokaisen vääryyden. Muistan jokaiseen kiveen liittyvän tarinan. Istun usein iltakaudet niiden seurassa ja puhelen. Eivät ne vastaa, mutta lohduttavat.
Minulla on kaksi tavoitetta: Palautettava Sukumme Nimi. Se oli ensimmäinen. Heitettävä Surut Aurajokeen. Se oli toinen.
En oikein muista, miten tulin alkaneeksi surujen keräämisen. Ennen minua on ehtinyt kulua monta elämää loppuun, monta sukupolvea on vaipunut murheisiinsa, eikä minua olisi ilman heitä. Muistini alku on valkoista maitousvaa, josta silloin tällöin pulpahtaa jalka, tutut kasvot tai voivat ne olla tuntemattomatkin. Pulpahtaa säie tai juuri, jonka tiedän johtavan jonnekin kauas ennen minun syntymääni. Tavoittelevan kaiken ehdotonta alkua.
Ehkä aloin kerätä suruja, kun en tahtonut oppia puhumaan. Sanat eivät löytäneet oikeita paikkojaan. Ei ollut merkkejä, ei kieltä, joten otin talteen silmän kuvia ja kosketuksia. Koko suvun turvin katsottiin, ettei ole tytöstä eläjäksi.
Sinä päivänä teen jotain peruuttamatonta kivikokoelmalleni, jota olen kerännyt vuosikausia. Jokainen kivi on yksi suru, jokainen suru on eri värinen ja muotoinen ja kenkään joutuessaan viiltää kantapään verille, oikein osuessaan akillesjänteen poikki että räpsähtää.
Kivikokoelmaani säilytän eteisen vaatekaapissa. Olen rakentanut kivilleni akvaarioita ja tasoja, joita valelen sinertävillä halogeenilampuilla. Siellä surut makaavat, kasvavat ja voimistuvat. Niiden avulla muistan jokaisen elämäni päivän ja jokaisen vääryyden. Muistan jokaiseen kiveen liittyvän tarinan. Istun usein iltakaudet niiden seurassa ja puhelen. Eivät ne vastaa, mutta lohduttavat.
Minulla on kaksi tavoitetta: Palautettava Sukumme Nimi. Se oli ensimmäinen. Heitettävä Surut Aurajokeen. Se oli toinen.
En oikein muista, miten tulin alkaneeksi surujen keräämisen. Ennen minua on ehtinyt kulua monta elämää loppuun, monta sukupolvea on vaipunut murheisiinsa, eikä minua olisi ilman heitä. Muistini alku on valkoista maitousvaa, josta silloin tällöin pulpahtaa jalka, tutut kasvot tai voivat ne olla tuntemattomatkin. Pulpahtaa säie tai juuri, jonka tiedän johtavan jonnekin kauas ennen minun syntymääni. Tavoittelevan kaiken ehdotonta alkua.
Ehkä aloin kerätä suruja, kun en tahtonut oppia puhumaan. Sanat eivät löytäneet oikeita paikkojaan. Ei ollut merkkejä, ei kieltä, joten otin talteen silmän kuvia ja kosketuksia. Koko suvun turvin katsottiin, ettei ole tytöstä eläjäksi.
ÄIDIN SUVUSTA
Tämä tapahtui jonkin aikaa ennen lopun alkua. Soitin äidilleni puhelinlinjoja pitkin Turusta Lappiin, ääni vingahteli langoissa monta sataa kilometriä keskitalvella, wou wou, naps naps, ja kun luuri nostettiin, kuulin äitini äänen pimeyden keskellä: "Mitä sie nyt?". Hän kuulosti hengästyneeltä. Sanoin että tahtoisin saada asiamme selvitetyiksi. Ennen kuin hän ehti vastata, sanoin vielä, että minulla oli hänelle paljon kerrottavaa. Kysyin tulisiko hän luokseni käymään. Minun on paha olla, äiti. Puhelun päätyttyä sytytin pöytälampun ja nousin ylös. Kyyrötin loppuyön parvekkeella polttamassa tupakkaa.
Mitä äideistä ylipäätään voi sanoa? Sillä ainahan äidit rakastavat lapsiaan. Muu ei ole mahdollista. Muu olisi samaa kuin väittäisi, ettei aurinko aamulla nousekaan tai vedet Kemijoessa ehtyisivät ja Keinuvuopajan pohjakivet tulisivat näkyviin.
jos joku kysyisi, sanoisin luultavasti, että äidin ansiota oli raita-asusteen keksiminen paljon ennen 70-luvun kulta-aikoja. Hän oli laiha ja raidallinen, ja nai isääni pohjoisen tyyliin paljon aiemmin kuin olisi pitänyt. Tulos: minä. Minulla ei ole syntymästäni muuta tietoa kuin se, että lääkärit säikähtivät minut nähdessään - minulla ei ollut laisinkaan havaittavaa nenää. He luulivat minua epämuodostuneeksi, mutta sitten isä saapui paikalle - hän oli kiireinen mies - ja vian ymmärrettiin periytyneen. Papereihin minut merkittiin täyden kympin vauvaksi, mikä on äidistä aina ollut jotenkin merkittävää, olihan hänen tyttärensä ainakin hetken kaikista vauvoista vahvin ja taitavin. Paras hengittäjä. Minusta se on masentavaa. Tuntuu kuin taitoni vuosi vuodelta kitistyisi kitistymistään kuten harmaa lempivillapaitani pesurummussa. Tällä hetkellä, jos ihmisiä mitattaisiin niin kuin vauvoja syntyessään, olisin tuskin välttävän arvoinen.
Tämä tapahtui jonkin aikaa ennen lopun alkua. Soitin äidilleni puhelinlinjoja pitkin Turusta Lappiin, ääni vingahteli langoissa monta sataa kilometriä keskitalvella, wou wou, naps naps, ja kun luuri nostettiin, kuulin äitini äänen pimeyden keskellä: "Mitä sie nyt?". Hän kuulosti hengästyneeltä. Sanoin että tahtoisin saada asiamme selvitetyiksi. Ennen kuin hän ehti vastata, sanoin vielä, että minulla oli hänelle paljon kerrottavaa. Kysyin tulisiko hän luokseni käymään. Minun on paha olla, äiti. Puhelun päätyttyä sytytin pöytälampun ja nousin ylös. Kyyrötin loppuyön parvekkeella polttamassa tupakkaa.
Mitä äideistä ylipäätään voi sanoa? Sillä ainahan äidit rakastavat lapsiaan. Muu ei ole mahdollista. Muu olisi samaa kuin väittäisi, ettei aurinko aamulla nousekaan tai vedet Kemijoessa ehtyisivät ja Keinuvuopajan pohjakivet tulisivat näkyviin.
jos joku kysyisi, sanoisin luultavasti, että äidin ansiota oli raita-asusteen keksiminen paljon ennen 70-luvun kulta-aikoja. Hän oli laiha ja raidallinen, ja nai isääni pohjoisen tyyliin paljon aiemmin kuin olisi pitänyt. Tulos: minä. Minulla ei ole syntymästäni muuta tietoa kuin se, että lääkärit säikähtivät minut nähdessään - minulla ei ollut laisinkaan havaittavaa nenää. He luulivat minua epämuodostuneeksi, mutta sitten isä saapui paikalle - hän oli kiireinen mies - ja vian ymmärrettiin periytyneen. Papereihin minut merkittiin täyden kympin vauvaksi, mikä on äidistä aina ollut jotenkin merkittävää, olihan hänen tyttärensä ainakin hetken kaikista vauvoista vahvin ja taitavin. Paras hengittäjä. Minusta se on masentavaa. Tuntuu kuin taitoni vuosi vuodelta kitistyisi kitistymistään kuten harmaa lempivillapaitani pesurummussa. Tällä hetkellä, jos ihmisiä mitattaisiin niin kuin vauvoja syntyessään, olisin tuskin välttävän arvoinen.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.