Mestari

4.

Helsinkiin, Helsinkiin minä silti lähden, kohta kun vain pääsen tästä parempaan kuntoon ja jalkeille. Helsinkiin, sinne, missä kivinen karhunkämmen mereen laskeutuu, sallii vilvottavain aaltojen kisailla ja leikkiä ympärillään, hioa kämmentä, kynsiä, ja sitten - olla ja antaa päivän paistaa. Minä tunnen, että nuorrun taas, sillä niin minä tunnen useasti nykyään. Lähetän sähkeen, ehdotan, että Onerva tulee ja tapaa minut ensi viikon alussa juuri Kappelissa, Kavaljeeriflyygelissä, siinä oikealla on minun paikkani, ja hän, vastapäätä istuu, hattu päässään josta sulat kuin linnun pyrstöt kohoavat ja keikahtelevat kun hän päätään kääntää ja nokkii, rouva Rastas. Se oli kesää viimeksi kyllä, ja syksyä, mutta mitä siitä vaikka onkin talvi. Onhan se hienoa näinkin, siroa omalla tavallaan. Lumi laatii liistalaitteita, jääpuikot koristavat räystäitä ja kaikki kuvastuu puhtaina väreinä, valkeana, kellervänä, värittömänäkin vasten teräksensinistä taivasta! Taikka jos tuiskuaa, hohtavat ikkunaruudut keltaisina talvi-illan sinenhämyssä. Ja kaikki muu, paitsi se lämmin pieni maailmamme, häviää tuiskuun, sumuun, lumeen, pimeään, mihin milloinkin. Se vain on tärkeää, että siinä on meidän pöytämme ja että me olemme siinä kahden.
Ehkäpä juuri nyt se mahdollista olisi, kun ihmiset vielä vähemmin ulkosalla liikkuvat. Toista on, kun tulee kesäkuu, kun kaupunki kohoaa sinivihreistä aalloista kuin nuori nainen, Villen veistämä. Häikäisevä on sen ympärillä hohde, lokit omiaan kailottavat, kimmeltää kultainen valo, meheviä ovat nuoret lehmukset ja syreenit vaaleanpunaista sineä, valkeaakin, tuoksuvat siinä pika-ajurien edessä. Ja ohitse käy kansa, ja paraatit, paraatit ja vartiot, oman itsenäisen maamme turva! Silloin joskus siitä osasimme uneksia vain. Se on totta nyt.
Siellä sinä jo olet ja odotat minua kun saavun. Juna on myöhässä ja pirssiä asemalta hankala saada. Mutta lähden vain, kävelen, tulen perille kyllä. Sinä, ruokalistaa sormeillen odotat, pää kääntyy, hymy leviää kasvoille, silmiinkin, sitten. On vasta aamiaisen aika. Aikainen hetki, ensimmäisellä junalla tahdon tulla. Naapuripöydässä on vifti jo menossa, tuttuja kasvoja, mutta me emme nyt heidän kanssaan antaudu puheisiin. Tämä paviljonki on toki tilava niin, että myös meille löytyy pöytämme ympäriltä rauhaa. Sinä, rouva Lohipato, olet toki vähän arkana, maailman nainen vaikka oletkin; emmehän taas hetkeen ole toisistamme mittaa ottaneet. Mutta me syömme, juommekin vähän, puteliolutta salaa, niin kylmää kuin sen jäällä saa, ja sitten vettä, ja sitten malagaa jos antavat, vain tilkka, jotta tunnelma pääsisi nousuun. Ja linnut auttavat siinä, linnut, jotka nurmella hyppivät, puissa ja pensaissa laulavat, juuri kuten kesän alkuun kuuluu. Se sopii, se nostaa meidätkin lentoon!