Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Mestari
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Eino Leino vietti elämänsä viimeiset päivät ystäviensä Sténien hoivissa Riitahuhdan talossa Nuppulinnassa, lähellä Jokelan asemaa. Pitkän kiertolaiselämän jälkeen runoilija oli saanut rauhallisen levähdyspaikan ja tulevaisuus tuntui valoisammalta: muistelmateos Elämäni kuvakirja oli osoittautunut myyntimenestykseksi ja Leino alkoi sanella sille jatkoksi toista osaa. Muitakin työsuunnitelmia hänellä oli, yhtenä kadonneen Mestari-runokokoelman kirjoittaminen uudelleen. Sairaus kuitenkin voitti. Leino kuoli tammikuun kymmenentenä 1926, 47-vuotiaana.
Hannu Mäkelän Mestari on Eino Leinon omille teksteille ja ajatuksille rakentuva elämäkertaromaani Suomen rakastetuimmasta runoilijasta. Tarina rajoittuu ulkoisilta tapahtumiltaan Leinon viimeisiin päiviin, mutta sisältää Leinon koko elämän.
Kertojana on Leino itse, näkökulma on hänen. Lapsuuden Hövelö, äiti, Hämeenlinnan kouluvuodet, ystävät, naiset, Freya Schoultz, Hella Wuolijoki, Aino Kallas, L. Onerva, matkat Italiaan ja Viroon, runoilijantien käännekohdat – kaikesta elämässään tärkeästä runoilija tekee nyt tiliä yksinäisessä vinttikamarissa.
(takakansiteksti)
Hannu Mäkelän Mestari on Eino Leinon omille teksteille ja ajatuksille rakentuva elämäkertaromaani Suomen rakastetuimmasta runoilijasta. Tarina rajoittuu ulkoisilta tapahtumiltaan Leinon viimeisiin päiviin, mutta sisältää Leinon koko elämän.
Kertojana on Leino itse, näkökulma on hänen. Lapsuuden Hövelö, äiti, Hämeenlinnan kouluvuodet, ystävät, naiset, Freya Schoultz, Hella Wuolijoki, Aino Kallas, L. Onerva, matkat Italiaan ja Viroon, runoilijantien käännekohdat – kaikesta elämässään tärkeästä runoilija tekee nyt tiliä yksinäisessä vinttikamarissa.
(takakansiteksti)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Päähenkilöt
Asiasana tai oma avainsana
Alkukieli
Tekstinäyte
4.
Helsinkiin, Helsinkiin minä silti lähden, kohta kun vain pääsen tästä parempaan kuntoon ja jalkeille. Helsinkiin, sinne, missä kivinen karhunkämmen mereen laskeutuu, sallii vilvottavain aaltojen kisailla ja leikkiä ympärillään, hioa kämmentä, kynsiä, ja sitten - olla ja antaa päivän paistaa. Minä tunnen, että nuorrun taas, sillä niin minä tunnen useasti nykyään. Lähetän sähkeen, ehdotan, että Onerva tulee ja tapaa minut ensi viikon alussa juuri Kappelissa, Kavaljeeriflyygelissä, siinä oikealla on minun paikkani, ja hän, vastapäätä istuu, hattu päässään josta sulat kuin linnun pyrstöt kohoavat ja keikahtelevat kun hän päätään kääntää ja nokkii, rouva Rastas. Se oli kesää viimeksi kyllä, ja syksyä, mutta mitä siitä vaikka onkin talvi. Onhan se hienoa näinkin, siroa omalla tavallaan. Lumi laatii liistalaitteita, jääpuikot koristavat räystäitä ja kaikki kuvastuu puhtaina väreinä, valkeana, kellervänä, värittömänäkin vasten teräksensinistä taivasta! Taikka jos tuiskuaa, hohtavat ikkunaruudut keltaisina talvi-illan sinenhämyssä. Ja kaikki muu, paitsi se lämmin pieni maailmamme, häviää tuiskuun, sumuun, lumeen, pimeään, mihin milloinkin. Se vain on tärkeää, että siinä on meidän pöytämme ja että me olemme siinä kahden.
Ehkäpä juuri nyt se mahdollista olisi, kun ihmiset vielä vähemmin ulkosalla liikkuvat. Toista on, kun tulee kesäkuu, kun kaupunki kohoaa sinivihreistä aalloista kuin nuori nainen, Villen veistämä. Häikäisevä on sen ympärillä hohde, lokit omiaan kailottavat, kimmeltää kultainen valo, meheviä ovat nuoret lehmukset ja syreenit vaaleanpunaista sineä, valkeaakin, tuoksuvat siinä pika-ajurien edessä. Ja ohitse käy kansa, ja paraatit, paraatit ja vartiot, oman itsenäisen maamme turva! Silloin joskus siitä osasimme uneksia vain. Se on totta nyt.
Siellä sinä jo olet ja odotat minua kun saavun. Juna on myöhässä ja pirssiä asemalta hankala saada. Mutta lähden vain, kävelen, tulen perille kyllä. Sinä, ruokalistaa sormeillen odotat, pää kääntyy, hymy leviää kasvoille, silmiinkin, sitten. On vasta aamiaisen aika. Aikainen hetki, ensimmäisellä junalla tahdon tulla. Naapuripöydässä on vifti jo menossa, tuttuja kasvoja, mutta me emme nyt heidän kanssaan antaudu puheisiin. Tämä paviljonki on toki tilava niin, että myös meille löytyy pöytämme ympäriltä rauhaa. Sinä, rouva Lohipato, olet toki vähän arkana, maailman nainen vaikka oletkin; emmehän taas hetkeen ole toisistamme mittaa ottaneet. Mutta me syömme, juommekin vähän, puteliolutta salaa, niin kylmää kuin sen jäällä saa, ja sitten vettä, ja sitten malagaa jos antavat, vain tilkka, jotta tunnelma pääsisi nousuun. Ja linnut auttavat siinä, linnut, jotka nurmella hyppivät, puissa ja pensaissa laulavat, juuri kuten kesän alkuun kuuluu. Se sopii, se nostaa meidätkin lentoon!
Helsinkiin, Helsinkiin minä silti lähden, kohta kun vain pääsen tästä parempaan kuntoon ja jalkeille. Helsinkiin, sinne, missä kivinen karhunkämmen mereen laskeutuu, sallii vilvottavain aaltojen kisailla ja leikkiä ympärillään, hioa kämmentä, kynsiä, ja sitten - olla ja antaa päivän paistaa. Minä tunnen, että nuorrun taas, sillä niin minä tunnen useasti nykyään. Lähetän sähkeen, ehdotan, että Onerva tulee ja tapaa minut ensi viikon alussa juuri Kappelissa, Kavaljeeriflyygelissä, siinä oikealla on minun paikkani, ja hän, vastapäätä istuu, hattu päässään josta sulat kuin linnun pyrstöt kohoavat ja keikahtelevat kun hän päätään kääntää ja nokkii, rouva Rastas. Se oli kesää viimeksi kyllä, ja syksyä, mutta mitä siitä vaikka onkin talvi. Onhan se hienoa näinkin, siroa omalla tavallaan. Lumi laatii liistalaitteita, jääpuikot koristavat räystäitä ja kaikki kuvastuu puhtaina väreinä, valkeana, kellervänä, värittömänäkin vasten teräksensinistä taivasta! Taikka jos tuiskuaa, hohtavat ikkunaruudut keltaisina talvi-illan sinenhämyssä. Ja kaikki muu, paitsi se lämmin pieni maailmamme, häviää tuiskuun, sumuun, lumeen, pimeään, mihin milloinkin. Se vain on tärkeää, että siinä on meidän pöytämme ja että me olemme siinä kahden.
Ehkäpä juuri nyt se mahdollista olisi, kun ihmiset vielä vähemmin ulkosalla liikkuvat. Toista on, kun tulee kesäkuu, kun kaupunki kohoaa sinivihreistä aalloista kuin nuori nainen, Villen veistämä. Häikäisevä on sen ympärillä hohde, lokit omiaan kailottavat, kimmeltää kultainen valo, meheviä ovat nuoret lehmukset ja syreenit vaaleanpunaista sineä, valkeaakin, tuoksuvat siinä pika-ajurien edessä. Ja ohitse käy kansa, ja paraatit, paraatit ja vartiot, oman itsenäisen maamme turva! Silloin joskus siitä osasimme uneksia vain. Se on totta nyt.
Siellä sinä jo olet ja odotat minua kun saavun. Juna on myöhässä ja pirssiä asemalta hankala saada. Mutta lähden vain, kävelen, tulen perille kyllä. Sinä, ruokalistaa sormeillen odotat, pää kääntyy, hymy leviää kasvoille, silmiinkin, sitten. On vasta aamiaisen aika. Aikainen hetki, ensimmäisellä junalla tahdon tulla. Naapuripöydässä on vifti jo menossa, tuttuja kasvoja, mutta me emme nyt heidän kanssaan antaudu puheisiin. Tämä paviljonki on toki tilava niin, että myös meille löytyy pöytämme ympäriltä rauhaa. Sinä, rouva Lohipato, olet toki vähän arkana, maailman nainen vaikka oletkin; emmehän taas hetkeen ole toisistamme mittaa ottaneet. Mutta me syömme, juommekin vähän, puteliolutta salaa, niin kylmää kuin sen jäällä saa, ja sitten vettä, ja sitten malagaa jos antavat, vain tilkka, jotta tunnelma pääsisi nousuun. Ja linnut auttavat siinä, linnut, jotka nurmella hyppivät, puissa ja pensaissa laulavat, juuri kuten kesän alkuun kuuluu. Se sopii, se nostaa meidätkin lentoon!
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Alanimeke
Eino Leinon elämä ja kuolema : romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
572
Kustantaja
Kieli
Lisätietoja
Ilmestynyt Seven-sarjassa v. 2003.
Sarjamerkintä
Videot