Pyöveli harvoin kättelee

Minun olisi pitänyt mennä nukkumaan, mutta pullossa oli vielä kolme sormenleveyttä konjakkia. Siirryin kirjoituspöydän vierestä laiskanlinnaan, potkaisin kengät jaloistani ja heitin jo aikaisemmin löysäämäni solmion jonnekin.
Ajattelin mennyttä viikkoa. Annoin vielä tuoreiden muistojen tulla ja mennä siinä epäjärjestyksessä kuin ne mieleen ilmestyivät. Ihmisten kasvot, sanotut ja kuullut lausahdukset, teot ja tapahtumat. Mikä oli suvun kun­nia? Kummallinen käsite. Aikojen alusta asti se oli pannut ihmiset tekemään hyvää ja pahaa ja liiankin usein salaamaan asioita. Miksi toiset olivat niin paljon heikompia kuin toiset, että sortuivat ja jopa kuolivat pelkästään olemalla oma itsensä? Ja minkä tähden jotkut pystyivät tappamaan rukoilijasirkan tavoin vain oman etunsa vuoksi? Jos kaikki olisikin ollut vain mustaa ja valkoista, susia ja lampaita, hyvää taikka pahaa.
Sytyttämäni tupakka savusi etu- ja keskisormen välissä omia aikojaan. Tumppasin sen ja join lasin tyhjäksi. Yritin keskittyä uudestaan summaamaan asioita hiukan järjestelmällisemmin.
Heräsin viluun. Kello kulki vielä yöajassa, mutta ulkona oli jo aivan valoisaa. Nousin jäykkänä tuolista ja laahustin makuuhuoneeseen. Istuin vuoteen reunalle ja kyhnytin lonkkaani, jota kolotti huonon asennon jäljiltä. Tuijotin ikkunasta ulos. Ilma oli aurinkoinen ja kirkas, mutta vaikutti kylmältä. Kivistävän sinisellä taivaalla tuulen äänettömät pasuunat puhaltelivat valkoisia pilvenhattaroita edellään. Oli sunnuntaiaamu, surullisen sunnuntain aamu.