Kaarinan veriballadi

Kaarinan ja Klausin tarinan kulku on sinetöity jo kirjan ensilehdillä. Kaipaisen sanoin, balladin lähtökohtia ovat rakkaus, elämä ja kuolema. Romanttisen pääteeman lisäksi teos on kuvaus maailmasta, joka perustuu vastakkainasettelujen varaan. Naisten ja miesten sukupuoliroolit, pakanallisuus ja kristinusko sekä kaiken taustalla vaikuttava säätyjärjestelmä takaavat ettei dramaattisilta yhteentörmäyksiltä vältytä.

Kaipaisen romaani ei ole historiallinen, mutta sillä on esikuvansa Hämeen menneisyydessä. Kaarinan verikivi sijaitsee Kangasalan pitäjässä, jossa Kaarinan legenda tunnetaan vielä tänäkin päivänä. Viattoman verta vuotava kivi kirvoitti myös Kaipaisen romaanin kertojan, vaeltavan puusepän kisällin, balladin tekemiseen. Kisälli raottaakin lukijalle balladin syntyvaiheita ja tuo lisäksi metafiktiivisen tason teokseen. Vaikka balladin kulku noudattaa tiettyä kaavaa ja vaikka legendan vaiheet ovatkin tunnetut, on Kaipaisen teos niin kiehtovasti rakennettu, että Kaarinan tarina ansaitsee tulla kuulluksi vielä kertaalleen.


- Mari Lähteelä/ Sanojen aika
Tuo Kaarina, Kuussalon kukkainen,
niin kertoi mun mummoni kerta,
oli immyt tuuheatukkainen.
Taru uhkuvi syyttömän verta.

Tämä romaani ei ole historiallinen; sen aika vain on historiaa. Siinä palataan Kaarinan vaiheisiin ja aikaan, jolloin kirkko oli vielä puusta ja Vallat kukoistivat niin kuin aina myöhemminkin ja papit, tuomarit ja pyövelit niitten välikäsinä keksivät mitä julmimpia tapoja saada ainakin akat kuriin.
Anu Kaipaisen puhutteleva ja runollinen, julma ja leikillinen romaani kertoo Hämeen salomailla asuvasta kauniista Kaarinasta, jota Hovin nuoriherra Klaus havittelee puolisokseen vastoin isänsä tahtoa. Rakastavaisille käy onnettomasti, mutta heidän kohtalonsa ei unohdu, vaan jää lauluna soimaan sukupolvelta sukupolvelle.
Romaanin kertojana on vaeltava puusepän kisälli, joka sattuu huomaamaan verta tihkuvan lohkareen kirkon seinässä ja lähtee kuuluttamaan Kaarinan kohtaloa markkinoilta markkinoille. Hän on vertauskuva sille, kuinka vanhat tarinat ja myytit elävät ajasta aikaan ja tulevat aina uudestaan esille. Jokaisella ajalla ja jokaisessa maassa on omat kidutuskammionsa, pyövelinsä, Kaarinansa, kirjailijansa luomiskipuineen ja ainutlaatuinen sanomansa.
Jo vuosisatoja on Suomessa laulettu laulua Kaarinasta, joka mestattiin noitana. Kansanrunouden ja myyttien tuntija Anu Kaipainen on tehnyt aiheesta oman kiehtovan tulkintansa. Sillä Hämeen seudulla, jota Kaipainen romaanissaan kuvaa, on ollut perinteenä, että Hovinherra valitsee rippitytöistä sievimmän jalkavaimokseen seuraavaan juhannukseen asti. Myös Kuussalon punatukka Barbara on ollut nuorena Hovissa pikkupiikana. Myöhemmin tämä hurjaluonteinen, vahva nainen on saanut pelätyn parantajanoidan maineen oltuaan parsimassa puukotettujen haavoja Pohjanmaalla. Omaa tytärtään Kaarinaa Barbara piilottelee salon suojissa kuin kukkaa kämmenellä.
Mutta tulee aika Kaarinankin mennä rippikouluun. Isojen talojen tyttäret pyörähtelevät silkeissään kirkonpihalla, kun Kaarina ilmestyy paikalle rohdinmekko päällään, luikeroinen metsän kasvi, ketunlieko, vyönään. Sekä Hovinherra että hänen nuori poikansa Klaus lumoutuvat Kaarinan kauneudesta, mutta Kaarinan rippitoverin Kirstin silmistä välähtää myrkynvihreä kateus.
Kaarinalla on eräänlainen kaksoissisar, varjoseuralainen. Tämä Valkea Neito edustaa siveän immen yöminää ja on aina houkuttelemassa häntä miesten perään. Niin Kaarinakin alkaa haaveilla nuoresta Klausta, mustasta ratsastajastaan. Kun Klaus aikoo vakavissaan kosia alhaissäätyistä Kaarinaa, Hovinherra päättää panna Kaarinan järjestykseen.
(takakansiteksti)