Professorin talo

Muutto oli suoritettu. Professori St. Peter oli yksin tyhjennetyssä talossa, jossa hän oli asunut naimisiinmenostaan lähtien, jossa hän oli luonut uransa ja kasvattanut kaksi tytärtä. Talo oli niin ruma kuin talo yleensä voi olla, kuutionmuotoinen, kolmikerroksinen, tuhkan väriseksi maalattu – kuisti liian kapea ollakseen mukava, sen lattia kallistunut, portaat painuneet. Astellessaan hitaasti tuona syyskuun aamupäivänä tyhjyyttään kaikuvissa huoneissa professori silmäili mietteliäästi epämukavuuksia, joita hän niin tarpeettoman kauan oli sietänyt: ylen jyrkästi nousevia portaita, turhan ahtaita halleja, vihreäkaakelisten avotakkojen kömpelöitä koristehyllyjä, joita kannattivat paksut, pyörät, naurettavan isojen puupallojen kruunaamat patsaat.
Tietyt huojuvat porrasaskelmat, tietyt narisevat laudat yläkerran hallissa olivat jo kolmattakymmentä vuotta saaneet hänet hätkähtämään yhä uudestaan päivän mittaan – ja yhä ne huojuivat ja narisivat. Hän oli taitava työkalujen käyttäjä, hän olisi helposti voinut korjata ne, mutta oli aina niin paljon korjattavaa, aika ei riittänyt kaikkeen.