Kesä ja Sue

Kun Sue syöksyi ohitseni portaissa, tartuin hänen käsivarteensa. En tiedä miksi, en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt niin.
Mihin sinulla on niin kiire, kysyin.
Ulos sinun kanssasi, hän vastasi.
Voi luoja! ajattelin. Se ei ollut helppoa. Olin vasta kaksi viikkoa sitten karistanut armeijan harmaat yltäni, eikä siviiliarvokkuuteni ollut vieläkään palautunut. Asepuku oli jotenkin nujertanut minut. Se, että kaikki n ä y t t i v ä t samanlaisilta. Pahempaa vankilaa ei Kaiser Vilhelmiksi itseään kutsuva voinut ajatella, se on ymmärrettävää. Niinpä tartuin häntä tukevasti olkapäistä ja pidin häntä kiinni.

Sue ei liikahtanut. Etkö ole menossa tuonne? hän kysyi.
Nyökkäsin, vaikken ollut aikonutkaan siihen suuntaan. Sue saattoi minut ovelle ja kysyi, saisiko tavata minut uudelleen. Hän tiesi mitä halusi. Vastasin myöntävästi ja seuraavalla kerralla suutelimme niin, että hänen silmälasinsa huurtuivat.
Olet erilainen kuin muut tytöt, sanoin Suelle.
Suessa oli todella jotain erikoista. Hän ei ollut sitä tyyppiä, joka ajoi miesten kilpapyörällä yllään hihaton adidas-paita ja raitasortsit, valkaistu tukka palmikoituna kireäksi pitkin päänahkaa. Ei, Sue ei ollut sellainen, hänen hiuksensa olivat mustat, äidin kalabrialaista verenperintöä, eikä hänen vaatteissaan ollut pienintäkään jälkeä muodista tai trendeistä.
Sue ei myöskään ollut sellainen, joka kulki saappaissa ja fjällräven-anorakissa, tukka auki tuulen tuiverrettavana ja joka aina hymyili pyöreiden silmälasiensa takaa, kantoi yhtä lasta selässään ja piti toista kädestä ja joka jaksoi aina olla kiltti kaikille. Ei, Sue ei totisesti ollut sellainen; Sue ei koskaan jaksanut mitään, hän ei koskaan teeskennellyt mitään; sen mitä hän tunsi, hän myös näytti.