Jumalan pimeys

Minä olen sellainen mies, joka rakastaa naisen jalkoja. Outoa todeta tällaista, ja vielä oudompaa olisi kertoa siitä jollekulle. Ehkä kukaan ei haluaisi edes siitä kuulla. Useimmilla ihmisillä on järkkymätön käsitys sopivuudesta ja kohteliaisuudesta, että aivan kaikkia asioita ei pidä koskaan kertoa. Jokaisen ihmisen sisimmässä on hämäriä ja pimeitä katveita, joita he varjelevat paljastumiselta ja joita he eivät halua edes lähimmille ystävilleen tai elämänkumppanilleen kertoa. Ja toisaalta jos joku alkaa kertoa omista salaisuuksistaan, he sulkevat kiusaantuneina korvansa. Hyvä tapa ja huomaavaisuus edellyttävät, ettei näistä puhuta. Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta paljastaa asioita itsestäni, eikä minussa sitä paitsi ole mitään paljastamista; minulle on yhdentekevää, kerronko vai olenko kertomatta näistä jollekulle. Mutta on niin kiusallista, kun joku tuttava haluaa tehdä tunnustuksia ja tyrkyttää itseään liian lähelle.
En voi käsittää, mitä kaikkia tunteita kauniit jalat herättävät minussa. Kesän tullen naiset alkavat kulkea sandaaleissa ja paljain jaloin, ja silloin pääni menee pyörälle, kun yritän nähdä vilauksen sieltä, toisen täältä noista jumalattarien kaarista ja holveista, kaikista noista ihanista ja rakastettavista muodoista. Joskus kun näen hyvännäköisen naisen ja ihailen hänen vartaloaan, koetan vielä nähdä, millaiset ovat hänen jalkansa, ja toivon, että myös ne ovat kauniit. Jos ne ovat korkokenkien runtelemat, tunnen suurta pettymystä ja menetän kaiken mielenkiintoni naiseen. En väsy ihailemaan Susannen jalkoja enkä sitä, miten hän astuu paljaat jalkansa maahan; en kyllästy pitämään hänen jalkojaan käsissäni, hieromaan tai hyväilemään niitä.
Kun Susanne nukkuu, hänen jalkansa ovat tyynessä tiedottomuuden tilassa. On kuin niillä ei olisi ilmettä, ja silti palvon niitä. Mutta kun hän herää, hänen varpaansa alkavat liikkua, ne käpristelevät ja liikkuvat somasti kuin pienenpienet eläimet. Kun hän nousee ja kävelee, hänen jaloissaan on keveyttä ja eloisuutta, joka joskus muuttuu kutsuvaksi iloisuudeksi. Susanne tykkää kävellä paljain jaloin, ja kun hän tekee niin ulkona, tajuan, miten paljaiden jalkojensa kautta hänellä on kosketus koko maailmaan ja kaikki sen energia virtaa jaloista päälaelle hänen lävitseen. Ja lopulta kun saan hänen jalkansa käsiini ja saan pidellä niitä, tunnen, että olen loputtoman mysteerin kanssa kosketuksissa. Ei ole mitään luonnollisempaa kuin se, että hän nostaa vaikkapa kahvilassa jalkansa syliini, ja minulle siitä kosketuksesta avartuu kokonainen kosmos.

* * *

Pyysin Serafimilta audienssia, ja hän lupasi lähteä vaikka heti aterian jälkeen näyttämään kirjastoaan. Minulle se sopi. Kuljimme rinnakkain kirjastorakennuksen sisäänkäynnille, Serafim avasi oven ja astuimme sisään.
Oikeasti kirkkoisiä ja uskonkilvoittelijoita käsittelevät kirjat eivät juuri kiinnostaneet minua, halusin vain jotain vaihtelua. Munkki Serafim huomasi varmaan keskittymättömän katseeni ja kysyi mistä itse olin kiinnostunut. Kerroin hänelle, että luin yleensä yhteiskuntaa ja poliittista historiaa käsitteleviä teoksia sekä jonkin verran muistelmia ja romaaneja. Serafim sanoi, että sitten hän ei voinut auttaa minua. Hän piti pienen tauon ja katsoi minua aavistelevasti.
- Miksi oikeastaan olet tullut tänne? Serafim kysyi.
- Työrauhan vuoksi, vastasin. Munkin katse teki oloni epävarmaksi. - Tulin kirjoittamaan kirjaa.
Serafim oli hetken hiljaa. Sitten hän toisti:
- Miksi oikeastaan olet tullut tänne?
En ollut saada sanaa suustani, kunnes sopersin: - Niin... Voi olla etten viivy kovin pitkään.
Serafim sanoi, että hänellä oli jotain joka varmasti kiinnostaisi minua. Hän pyysi seuraamaan, ja lähdin hänen peräänsä. Sen enempää sanomatta Serafim johdatti minut kapeita kierreportaita kirjaston kellarikerrokseen. Kuljimme ahdasta käytävää ja käännyimme pari kertaa vasemmalle, kunnes tulimme teräsoven eteen. Astuimme pienen väestösuojan tapaiseen tilaan, jossa ei ollut ikkunoita vaan paljaat betoniseinät. Serafim johdatti minut peremmälle pienen lukupulpetin ääreen, jonka päällä oli avattuna erikoisennäköinen kirja. Sen paksuhkot lehdet olivat pergamenttia, niin päättelin. Sivua kehystivät köynnöksenomaiset ornamentit, ja myös muuta tekstiä paljon suurempi alkukirjain oli koristeltu. Varsinaista kuvitusta ei tällä aukeamalla ollut, mutta köynnös- ja kukka-aiheiden sekä tekstin sommittelu mustan, punaisen, sinisen ja kullan väreissä antoi melkein kolmiulotteisen vaikutelma. Katselin kummallista kirjoitusta enkä osannut sanoa mitään.
- Osaatko vanhaa kreikkaa? Serafim kysyi.
- En.
- Sitten et voi tietää, mitä näet. Serafim vaimensi ääntään ja kääntyi minun puoleeni. - Se on Dionysios Areiopagitan 'Mystinen teologia'.
- Vai niin, sanoin. En osannut näytellä innostunutta.
- Kopio on peräisin Konstantinopolista ennen vuotta tuhat, Serafim sanoi ja piti tauon. - En tiedä, miten se on tänne joutunut, mutta joka tapauksessa se on mittaamattoman arvokas.
- Miksi näytät sen minulle? kysyin vuorostani.
- Sinun silmissäsi on etsivä katse.
Kohautin olkapäitäni ja kumarruin katsomaan käsin kopioitua kirjaa, jonka sisällöstä minulla ei ollut aavistustakaan. Serafim selosti, että kirja oli tullut hänelle korjattavaksi, koska hänen tehtävänään oli kirjojen sitominen ja restaurointi. Hän oli tutkinut teosta, kunnes oli vähitellen ymmärtänyt miten valtavan arvokas teos oli hänen käsiinsä päätynyt. Hän oli polvistunut ja kiittänyt Jumalaa ja rukoillut sydämeensä viisautta toimia oikein.
- No, mitä aiot tehdä sille? kysyin.
- En mitään, Serafim vastasi. - Minun taitoni eivät riitä. En aio tehdä sille mitään.
Palasimme käytäviä ja portaita takaisin kirjastoon. Serafim otti hyllystä esiin pehmeäkantisen kirjan, Dionysios Areiopagitan kootut teokset englanniksi. Serafim varmisti, että sen lukemiseen kielitaitoni riitti. Vakuutin hänelle, että saisin tekstistä selvää. Hän ojensi kirjan minulle ja sanoi, että voisin pitää sitä lainassa niin kauan kuin olisin luostarissa.