Abiturientti

Mutta mitä minä tässä koulussa teen, ajattelin kertakaikkiseen itsesääliin vajoten, olenhan minä nuori ja älykäs, olen saavuttamassa elämäni parhaan ajanjakson. Haluan olla onnellinen nyt, tänään, mutta minulla on puute: haluan olla onnellinen myös huomenna, siksi kai istun tässä. Tähtään koko ajan tulevaisuuteen, niin kuin kaikki nuoret tekevät, melkein, kaiketi, mutta MIKSI minä tukehdutan koko nuoruuteni suomen kielioppiin, MIKSI minä piiloudun ja pakenen ja hillitsen itseni enkä pääse täältä mihinkään. Minä näen kuinka muutaman vuoden opiskelun jälkeen istun kapakan nurkkapöydässä savukkeita ja olutta hukkaan heittäen, vain miettimässä, niin kuin nyt luokkahuoneen nurkkapöydässä. Vanha ystäväni kysyy:
- Mitä teet nykyään, opiskeletko?
Vastaan lasin ääreen kumartunutta päätäni nostamatta:
- Jonkin verran, yritän. Kuukausiin en ole saanut mitään aikaan; turhaan koetan todistaa itselleni omaa tarkoitustani, turhaan sovittautua rattaaksi yhteiskunnan koneistoon, turhaan valehdella itselleni että tuo koneisto pysähtyisi ilman apuani, turhaan minä uskottelen itselleni olevani joskus korvaamaton tuleville potilailleni.
Kolkosti nauraen lisään vielä:
- Viininpinnan peilistä näen kasvoni, hullu sieltä katsoo; välillä tuntuu että olisi helpompi saman tien porata reikä kalloon kuin muinaisessa Egyptissä.
Minäkö ajattelen näin kun en vielä ole edes ylioppilas, saati sitten yliopistossa; enkö muka sittenkään osaa ottaa huomioon sitä yrittäjien tulvaa joka on taisteleva kanssani opiskelupaikoista? Suurin osa heistä on turhautuva jo ennen alkua, ehkä minä olen yksi niistä joiden edestä yliopiston ovet sulkeutuvat, tai ehkä olen se joka saa tungetuksi nenänsä korkeakoulun rautaportista mutta portti likistääkin nenäni verille ja jään ulkopuolelle parantamaan haavaani; ehkä juuri minä saan nähdä onnekkaampien kävelevän toisella puolella iloisina - tai ilottomina; ehkä juuri minä olen näkevä professorin ivallisen virnistyksen kaikkein lähimpää koskaan kuitenkaan kuulematta mitä asiaa hänellä olisi ollut. Minä tietysti oletan ettei minulle käy noin huonosti, olenhan mielestäni älykäs kaveri ja saatan kuulua hyväksyttyjen kiintiöön. Jos onnistun voin kirjoittaa laudatureja, opiskella lääkäriksi, tai miksi ei insinööriksi, lakimieheksi, minusta voi tulla tohtori, dosentti, professori, voin päästä eläkkeelle vauraana miehenä. Haudassakin minun on varmasti mukava olla, ehkä saan sinne mukaani lempivaatekertani, ehkä saan käteeni ennenkuulumattomat tutkimustulokseni, ehkä minua yhä rakastava ja kunnioittava vaimoni latoo kauniita kukkia mädäntyvän älyni päälle, voin katkeruutta tuntematta antaa hajoavan ruumiini atomit uusien organismien käyttöön. Tätä kaikkea minä ajattelen ja aion muutaman vuoden opiskelun jälkeen porata reiän kallooni. Miksi? Koska haluan muka olla vapaa, haluan elää hetkessä, mutta en pysty siihen koska pelkään tulevaisuutta. T.S. Eliot on kertonut minulle ajattomuuden lyhyistä välkähdyksistä, Henry Miller on todistanut minulle että jokainen ihminen on potentiaalisesti vapaa; miksen minä sitten ole? Koska olen siihen liian heikko, en uskalla tehdä mitä tahdon, pelkään seurauksia. Sitä paitsi mistä voisin tietää niitä tahdon? Ehkä haluaisin purjehtia maapallon ympäri, mutta en tee sitä koska en tiedä mitä tekisin sen jälkeen, siinä on minun vikani: EN TIEDÄ MITÄ TEHDÄ SEN JÄLKEEN. Mutta minä haluan olla yksilö, haluan olla persoonallisuus, minä haluaisin olla välittämättä totutuista normeista, muiden mielipiteistä - paradoksaalista; haluan poiketa muista, ehkä herättää pahennusta mutta kumminkin etsin toisten ihmisten hyväksyntää, tahdon että minut hyväksytään, että minua ihaillaan sen vuoksi etten kaipaa tuota ihailua. Silloinhan minä olen valehtelija, väitän olevani pyyteetön mutta olen kaikkea muuta, olen suuri paradoksi ja ajan mittaan se tietenkin poksahtaa, poraa reiän omaan kalloonsa ja puhkeaa, salaperäinen sisältö valuu ulos ja paljastuu kaikkien käsitettäväksi yksinkertaiseksi valheeksi.
Totaalisen itsesurkutteluni masentamana katselin halveksien ympärilleni. Yritin keksiä mikä minut sai tällaisiin ajatuksiin, miksi yhtäkkiä olin näin katkera. Pelkistä ylioppilaskirjoituksistako tämä johtui? Ei. Tuumin että syyn täytyi olla viime kuukausien omituisissa tekosissani, siksi kai olisin halunnut lähteä maailmanympäripurjehdukselle, päästäkseni sotkeentuneista asioistani, tai mistä minä tiesin.