Minun sukuni tarina

Maarit ihmetteli, miten ystävällisiä ja auttavaisia kirjailijat ovat, ja sitä paitsi toisen kirjailijan uran edistämisessä. Hän oli kuvitellut aivan muuta. Myönsin, että kirjailijat ovat vittupäitä, mutta ainakaan kilpailijana Pasanderia ei enää voinut pitää. Maarit käänsi päänsä ja katsoi valkoista merta. Pyyhin kämmenpohjiani jo ennestään kiiltävän housuihin. En uskaltanut kuivata otsaani hihaan. Pelkäsin, että näpäytyksestäni oli tullut lyönti.
Maarit sanoi haluavansa konjakin, myös minä saisin moukun jos haluaisin, koska olin niin lutunen kaikkien suomalaisten vittupääkirjailijoitten joukossa. Nielin letkautuksen ja sitten konjakkia, kun Maisa sai sitä tuotua pöytään.
Tuijottelin olohuonetta ja sen taidetta ja yritin miettiä, paljonko konkkaronkka oli maksanut. Maarit kaatoi meille lisää konjakkia. Rykäisin ja sanoin, etten halunnut puuttua tuntemattoman ihmisen suruun, mutta monia kirjoittajia innoittaa työssään pieni ajatus kuolemattomuudesta, ehkä Pasanderin sukulaiset olisivat mielissään, jos heidän Väpinsä kirja julkaistaan, sitä voi pitää hyllyssä, sitä myydään kirjakaupoissa, sitä lainataan kirjastoista, ehkäpä se filmataan, äikänmaikat antavat oppilaille tehtäväksi tutkia Väpin syntaksia, Väpi jatkaa niin elämäänsä ja joskus viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun kirjaston kesätytön sormi sattuu varaston pimeydessä vanhojen kirjojen hyllyjä silittäessään Väpin kirjaan, niin se on kuin pieni kuolemattomuuden tuokio, Väpi ei elänyt turhaan, hänen elämällään oli merkitys, ellei muuta niin kesätytön kosketus, hän pysähtyy ja katsoo kirjan nimen, hymähtää mietteissään mikähän kirja tuokin on ja jatkaa matkaansa.
Hänen ei tarvitse edes lukea kirjaa.