Eetu

EETU

Punatulkut parveilivat käytävässä. Saappaita kiskottiin jalasta, uutta samettinuttua riivittiin auki. Äidit näyttivät hikisiltä, kolme isää huusi työasioita puhelimeen vaikka se oli tarhan tiloissa kielletty. Oli suuri pulkkamäkipäivä.
Edellisyönä uni oli taas vältellyt minua. Loputonta lakanoissa kieriskelyä aamuyöstä, heräävän päänsäryn painoa, tietoisuutta siitä että tänään pitäisi olla erityisen reipas.
– Anna kun Essi-täti auttaa, sanoi yksi äideistä lapselleen ja katsoi minuun merkitsevästi. Kuuliaisesti kumarruin avaamaan Aleksin kengännauhat ja pyyhkimään nenän samalla kun äiti kaivoi tupakoita kassistaan.
– No niin, hei hei, sano äidille hei.
– Ei!
– Äidin täytyy nyt mennä, mutta teillä on tiedossa eri jännä päivä, Essi-täti vie kaikki pulkkamäkeen.
– Ei!
Aleksin viimeinen ei kaikui kuuroille korville, samoin muiden Punatulkkujen vastalauseet. Jos yksi keksi ryhtyä kiukkuamaan eteisessä, myös kaikki muut oivalsivat etteivät äidit ja isit saaneetkaan lähteä. Vaikka pulkkamäkipäivää oli odotettu koko talvi. Itkun ja huutomyrskyn säestyksellä riisuin Sannalta villapipon ja kumirukkaset ja Tommilta talvilenkkarit.
– Essi Essi, mä pääsin eilen rakkauspenkille! Tommi nyki hihaani.
– Höpsis, se on rangaistuspenkki. Olit siellä kun kaadoit piimät Jukan tukkaan.
– Ai jaa.
– Missäs Eetu on?
– Eetu on kakkahousu.
– Ootteko nähneet Eetua, tytöt, Sini ja Susanna?
– Eetu on kakkahousu!
Viimeinen äiti heilautti minulle kättään osaaottavan näköisenä ja hävisi ovesta.
En huolestunut, vaikka Punatulkkujen kuopus oli kateissa. Eetu tykkäsi laittaa ulkovaatteet itse ja lähteä omin päin pihaan, ja sitten vain istua siellä, rauhassa ja yksin. Tällä kertaa hän kuitenkin löytyi leikkihuoneen nurkasta piirtämästä. Taitavia kuvia valkoisista laivoista ja autioista saarista.
Aamupäivä oli kaaosta, kaikki halusivat jo mäkeen. Tommi repi kahdelta nukelta silmät irti ja sai tytöt tolaltaan. Välipalan vitamiinipillereillä aloitettiin sota, jonka jälkeen oltiin hiestä märkiä. Päiväunille ei suostunut kukaan, ja unisaduksi lukemani Jannu-vasikan seikkailut alkoivat vilistä silmissäni.
Lopulta iltapäiväryhmäläiset saapuivat ja koitti lähdön aika. Eteinen täyttyi huudosta ja kurahousujen natinasta. Peipposet odottivat jo pihalla.
– Tiina katotko näitä, mä menen edeltä.
Tiina jäi järjestämään lapsia parijonoon. Minä laskeuduin rappuset pihaan. Räpyttelin silmiäni auringon kirkkaudessa, luomet tuntuivat entistäkin raskaammilta. Nuoska nuljui jaloissa, kumisaappaat olisivat tänään olleet mokkakenkiä paremmat. Onneksi lunta oli kertynyt sen verran että pulkkailemaan päästäisiin. Olinko muistanut kaiken, päässä löi tyhjää. Kaakaotermokset pakattu koreihin, kyllä, ja banaanit ja juustovoileivät. Punaiset ja siniset pulkat seisoivat rivissä tarhan seinää vasten.
– No vihdoin, mikä siellä maksoi, sanoi Maritta.
– Älä kysy. Hei ootko nähny Eetua?
– Onko se taas häipyny.
– Ei se yleensä pihaa kauemmas mene. Vaikka osaakin avata portin.
Katseltiin Marittan kanssa ympärille. Peipposetkin alkoivat tähyillä.
– Eetuuuuuuuuuu! huusin pitäen käsiä torvena.
”Eeeeeeeeeeetuuuuuuuuuu!” huusivat lapset.
Ei vastausta. Sitten jostain kuului hiljainen ääni, inahdus. Pyöriteltiin päätä ja venytettiin kaulaa. Samassa näin Eetun. Hän oli aidatun pihan kauimmaisessa kulmassa, polvistuneessa asennossa. Hän näytti nojaavan kiipeilytelineeseen.
Lähdin poikaa kohti. – Siellähän sinä olet. Me jo etsittiin sua.
Kun tulin Eetun viereen, ymmärsin mikä oli vialla. Hän oli juuttunut kaulan kohdalta telineen tankojen väliin. Se oli sellainen rautainen tankoruudukko jossa kiipeiltiin ja jonka ruudut näyttivät niin pieniltä ettei kenenkään pään olisi luullut mahtuvan läpi. Mutta Eetu ei muutenkaan ollut niin kuin muut.
– Voi kultapieni, sattuuko sinuun?
– Ei.
Eetun posket olivat tulipunaiset ja märät. Hän ei katsonut minuun vaan siniseen tupsupipoon joka oli pudonnut lumeen hänen jalkoihinsa. Poika näytti siltä kuin olisi hankalassa polviasennossaan vapaaehtoisesti; niin kuin hän olisi vain huoleti nojaillut telineeseen odotellessaan muiden lähtöä.
Istahdin lumeen. Näin että myös Eetun korvat olivat punaiset. Hän oli ilmeisesti kiskonut päätään aivan tosissaan, mutta hörökorvat toimivat tehokkaina esteinä. Poimin pipon maasta ja asetin sen hänen päähänsä.
Olin hetken hiljaa. – Kuule mitäs me nyt tehtäis? Koetetaanko kiskoa yhdessä.
Poika pureskeli rohtunutta alahuultaan. – Mmhh.
Kohottauduin polvilleni, otin lapaset käsistäni ja tartuin varovasti Eetun päähän. Se tuntui lämpöiseltä ja hauraalta sormieni välissä. Koetin painaa korvia litteiksi ja työntää hivuttamalla hitaasti päätä taaksepäin. Poikaan selvästi sattui, mutta hän ei äännähtänytkään ennen kuin puristus oli liian kova. Hänen suustaan kumpusi kimeä vaikerrus, jonka hän nielaisi saman tien.
Peipposet olivat huomanneet tilanteen hauskuuden.
– Eetu kakkahousu on jumissa!
– Eetu kakkahousu ei pääse pulkkamäkeen!
– Nyt hiljaa lapset, onko reilua nauraa toisen hädälle.
Harmikseni huomasin Marittan äänessä naurua. Maritta oli parikymppinen harjoittelija. Hän kohteli lapsia asiallisesti mutta vailla hellyyttä.
Mietin hetken tilannetta. Sitten tein päätöksen. Käännyin Marittan puoleen ja sanoin matalasti:
– Mä jään tänne Eetun kanssa, koetan keksiä jotakin. Ota sinä Peipposet mäkeen, se on helppo ryhmä. Tiina hoitaa Punatulkut.
– Ootsä tosissas. Mutta en mä...
– Kyllä te kaksi selviätte.
Punatulkut tulla tepastelivat pihaan jonossa, he pitelivät pitkään muovinaruun kiinnitetyistä kahvoista. Jonoa johtava Tiina vilkaisi Eetuun, sitten minuun ja nyökkäsi. Hymyilin hänelle.
– Mä en kyllä tiedä, mun piti päästä tänään aikasemmin, mumisi Maritta.
Mutta Tiina jakoi pulkat, tasaisesti punaisia ja sinisiä sekä tytöille että pojille, lapset esittivät vastalauseita, ”siniset pulkat haisee”, ja Peipposetkin saatiin järjestettyä meluisasti kiemurtelevaan narujonoon. He kaikki lähtivät kulkemaan kohti Käpymetsän isoa mäkeä.
Kaikki paitsi minä ja Eetu.
Olin istahtanut uudestaan pojan viereen. Tunsin takamukseni kastuvan. Eetu katseli yhä maahan. Suu oli tiukkana viivana, hän oli puristanut huulet yhteen niin että ne olivat muuttuneet valkoisiksi.
– Eihän sinun ole kylmä?
– Ei.
– Tahtoisitkos kaakaota?
– En.
Koetin miettiä mitä ihmettä nyt. Jostain syystä minulle oli ollut tärkeää vain saada Maritta ja ilkkuvat lapset nopeasti paikalta, sen pitemmälle en ollut ehtinyt.
Eetun pää oli tanakasti jumissa. Käsivoimin en millään jaksaisi tankoja vääntää. Oliko tarhassa mitään työkaluja? Varastossa... ehkä jonkinlainen kanki. Ei, enhän minä semmoisella mitään osaisi tehdä. Missä miehet olivat silloin kun heitä tarvittiin.
Sitten ajattelin, että yritettäisiin Eetun kanssa pään kiskomista vielä kerran. Mutta vasta kun hän olisi vähän rentoutunut. Näin että poikaa itketti, hänen pienet kaulasuonensa olivat pullistuneet ponnistelusta.
– Kuule mulla on ainaskin kylmä, sanoin reippaalla äänellä joka oksetti itseänikin. – Käyn hakemassa kuumaa kaakaota, tuon sullekin.
Nousin ylös ja puistelin housuista lunta.
– Elä mene!
Ääni tuli Eetun kurkusta kireänä parahduksena. Hän ojensi kättään minua kohti. Säikähdin, enkä hetkeen tiennyt mitä sanoa. Miksi olin päästänyt muut aikuiset menemään? Olin kahdestaan ulkona rautakehikkoon juuttuneen viisivuotiaan kanssa.
Tartuin Eetun käteen ja puristin. – Mä tulen ihan heti takasin. Tuon sitä kaakaota ja puhelimen, jos vaikka soitettais jollekin. Sun isälles?
– Ei! Nyt Eetun ääni oli jo epätoivoinen. – Ei isälle!
– No äidille sitten.
Ja samalla sekunnilla muistin ettei Eetulla ollut äitiä. Olisin voinut potkaista itseäni. Eetu ei sanonut mitään.
Kukaan ei tiennyt oliko äiti jättänyt perheen vai kuollut vai mitä. Eetun isä ei liikoja puhunut. Muistin että hän oli pienen lapsen isäksi vanhan oloinen, hänellä oli musta takkuinen parta ja ystävälliset silmät.
Paniikki nousi rinnassa. Tunsin itkun tekevän tuloaan. Mutta irrotin Eetun käden omastani ja sanoin kovalla äänellä:
– Nyt ei itketä yhtään! Kaikki kyllä järkkääntyy. Palaan ennen kuin huomaatkaan.
Peräännyin Eetun luota, hänen katseensa seurasi kulkuani. Pihan toiselta puolelta näin, miten ohut räkärihma lähti venymään hänen nenästään, se heilui hiljaa tuulenvirissä.
Harpoin rappuset ylös kaksi askelmaa kerrallaan, menin keittiöön ja kaadoin isosta pannusta valmiiksi keitettyä kaakaota termospulloon. Irrotin reissumiehen puolikkaat toisistaan ja laitoin väliin paksusti juustoa. Nappasin kännykän ja hesarin leikkihuoneen pöydältä.
Eteisessä pysähdyin huoahtamaan. Väsymys aiheutti pieniä pahoinvoinnin aaltoja. Sekunnin ajan mielessä välähti mahdollisuus paeta takaovesta ja painua kotiin vällyjen väliin. Lähdin takaisin Eetun luo.
Pojan katse oli edelleen nauliutunut minuun.
– Eihän soiteta isälle? hän sanoi heti kun olin kuuloetäisyydellä.
– Katsotaan nyt. Otetaan ensin neuvoa-antavat.
– Istuin maahan sanomalehden päälle ja kiersin termoksen auki. – Oletkos varma ettet halua?
Eetu pysyi vaiti.
– Mmmmm, hyvää.
Kaadoin termospullon korkkiin höyryävää juomaa ja ojensin Eetua kohti. Hän otti mukin vastaan ja joi. Sitten annoin reissumiehen, ja ilokseni hän söi koko leivän.
Otin taskusta nenäliinan ja pyyhin pojan ylähuulta. – Päristä tuohon.
Eetu tuhisti nenää voimattomasti, liina kastui läpikuultavasta räästä. Katselin poikaa tarkemmin. Hänellä oli turhan ohut pusakka tammikuun säähän, näin lauhaankin. Hän taisi olla tottunut kylmään. Sitten katsoin hänen housujaan. Takamuksessa oli laajaksi levinnyt tahra. Pojalta oli päässyt pissa.
En ollut huomaavinani. Sanoin vain: – Kerrothan heti jos tulee kylmä.
Eetu nyökkäsi hiljaa.
– Luuletko että jaksaisit yrittää uudestaan? Täytyyhän meijän sut irti saada.
Hän nyökkäsi taas.
– Ennen kuin muut tulee.
Muiden mainitseminen oli virhe. Juuri kun Eetu oli vähän rauhoittunut ja alkanut luottaa minuun, menin muistuttamaan nauravista leikkitovereista. Eetu jäykistyi. Hän kohensi asentoaan ja tarttui molemmin käsin rautatankoihin, pienet rystyset vaalenivat puristuksesta. Hän alkoi kiskoa päätään. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen. Sysäsin nopeasti termoksen sivuun ja koetin litistää pojan korvia, painelin niitä sormillani parhaani mukaan, kokeilimme erilaisia päänasentoja. Eetu kumartui ja suoristui, köyristi niskaansa ja suoristi sen taas.
Turhaan.
Kiedoin käsivarret Eetun ympärille. Hän pysyi otteessani hiljaa.
Koetin taas koota ajatuksia. Apuahan minun pitäisi soittaa, mutta mistä? Olisiko palokunta liioittelua. Nehän nauraisivat minut pihalle. ”Eikö neiti moisesta selvinnyt yksin? Kaikenlaisia ne tarhaan palkkaavatkin!”
– Oletkos Eetu koskaan tavannut oikeaa palomiestä?
Poika oli kaivanut kasvonsa kainalooni. ”En”, sieltä kuului.
– Tänään saatat vaikka tavata semmoisen.
Irrottauduin Eetusta. Hän katsoi säpsähtäen puhelintani. – Ei, en soita isällesi. En ainakaan vielä.
Näppäilin 112, muuta en muistanut. Naisääni vastasi. Selitin tilanteen ja kerroin osoitteen. Nainen lupasi lähettää apua. Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä. ”Odotelkaa ihan rauhassa, tänään on ruuhkaa.”
Työnsin puhelimen takaisin taskuun. – No niin, saadaan alan kaverit paikalle! Tiedätkös mitä ne palomiehet tekee?
– Sammuttaa tulipaloja.
Eetu katsoi minuun katseella joka oli musertaa minut. Hänen silmänsä näyttivät äkkiä niin vanhoilta ja niin surullisilta, että minun teki taas mieli juosta suinpäin kotiin.
– Toki toki, kyllä ne tulipalojakin sammuttaa. Mutta ne myös irrottaa pieniä rohkeita poikia kiipeilytelineistä!
– Tyhhiäoikia.
– Mitä?
– Tyhmiä poikia, Eetu sanoi selvemmin, eikä katsonut enää minuun. Hänen hartiansa olivat lysähtäneet kasaan. – Minä olen oikein tyhmä poika.
– Höpsistärallaa, kuulin sanovani.
Olimme kahden. Eetu polvillaan, minä istuen, eikä ympärillämme näkynyt ketään. Ruma ruskeaksi rapattu tarharakennus kohosi vierellämme, erillään muista taloista. Aurinko oli painunut harmaan pilvimassan taa. Jossain lauloi talitintti, ti-tyy, ti-tyy. Etäällä surahti auto. Muuten oli hiljaista.
– Nyt sitten vaan odotellaan.
Eetu oli laskenut päänsä tankoa vasten asentoon, joka ei voinut olla mukava. Ojensin lapaseni hänelle tyynyksi, posken ja kylmän raudan väliin. – Kiitos, hän sanoi.
Kello tuli kaksi. Palokuntaa ei kuulunut.
Eetu oli sulkenut silmänsä. Katselin häntä, hänen huonosti verhottua laihaa vartaloaan ja pientä päätään, joka oli mahtunut läpi mahdottomasta silmukasta. Vaaleata lyhyttä tukkaa, joka pilkisti sinisen pipon alta, ja päähän verrattuna kohtuuttoman isoja korvia.
– Kyllä ne kohta tulee, sanoin vaikka poika ei ollut kysynyt mitään.
Ajattelin, mitä tekisin, jos saisinkin Eetun irrotetuksi ja veisin hänet kotiini. Ajaisimme yhdessä bussilla ja kotona tarjoaisin hänelle pullapitkoa. Syötiinköhän hänen kodissaan koskaan pullaa? Näyttäisin hänelle lapsuudestani jääneitä kuvakirjoja, ja lukisin ääneen Mestaritontun seikkailuja.
Katselin häntä ja ajattelin kuinka kepeästi olin oman ratkaisuni tehnyt. Siitä oli nyt kaksi vuotta. ”Ei vielä”, sanoin minä. ”Ei nyt”, sanoi Pekka. ”Myöhemmin.” Hän saattoi minut klinikalle ja piteli kädestä. Sitten Pekka lähti eikä enää palannut, minä jäin yksin.
Nostin katseeni puuhun, paljaaseen ja mustaan. Sen oksat piirtyivät tarkkoina taivasta vasten. Ne sumenivat, kun siristin silmiäni.
Harmaus sakeni ympärillämme. Ilma oli viilentynyt, kosteus kävi jo luihin. Varis leuskotti päämme yli ja päästi suustaan laiskan rohinan. Pulkkamäkeläiset palaisivat neljään mennessä.
Sanomalehti takamukseni alla oli kastunut läpi. Nukutti. Eetu nuokkui telinettään vasten. Hänen kätensä roikkuivat hervottomina tankojen päällä.
– Nukutko sinä?
Poika avasi silmänsä ja odottamatta hymyili.
– Enpäs nukkunutkaan!
– Hah, menin halpaan.
– Melkein näin unen vaikka en nukkunut.
– Jahas, no mistäs se uni kertoi.
– Essistä ja Eetusta.
Nielaisin tyhjää. – Ai, no mitäs me tehtiin?
– Ei me mitään tehty, sä vaan pidit mua sylissä.
Nousin seisomaan, ja märkä sanomalehti takertui takapuoleeni. – Katso nyt tätäkin! Astahtelin paikallani hyödyttömästi ja revin irti kosteita lehdensuikaleita.
– Nyt sullakin on märkä pylly.
– Jeh. Mutta kohta päästään sisään lämpimään kun palokunta saapuu ja kaikkea.
Eetun hymy väheni. – Mä en usko että ne tulee.
– Miten niin? Totta kai ne tulee ja pelastaa meidät täältä kylmästä.
– Mä uskon että niillä on tärkeämpääkin tekemistä.
– Höh, mikäs nyt voisi olla tärkeämpää kuin... kuin...
Äkkiä en keksinytkään enää yhtään rohkaisevaa lausetta. Vaikenin, painoin katseeni ja tunsin Eetun silmien porautuvan päälakeeni.
Olimme yksin.
Aika kului, se tuntui loputtomalta. Miten loputtomalta se mahtoi Eetusta tuntua. En enää jaksanut vilkuilla kelloa, hämärä laskeutui yllemme.
Lopulta palokunta saapui, tarkemmin sanottuna kaksi leveäharteista miestä haalareissa, mukanaan kankia, pihtejä ja muuta sellaista. He tuskin tervehtivät, kävivät vain suoraan hommiin. Ja melkein samaan aikaan saapuivat lapset mäestä, hälisevät Punatulkut ja yhtä äänekkäät Peipposet, siellä oli ollut aivan mahtavaa vaikka joku oli hukannut lapasen ja toinen loukannut sormensa, mäki oli ollut hurja ja kaikki olivat läpimärkiä.
– Vieläkö te täällä? Tiina pyöräytti silmiään. Hänenkin toppa-asunsa oli vedestä tummunut, ja tukka liimautunut kimpuiksi otsalle.
– Vielä. Mutta hyvin me pärjättiin, vai mitä!
Suuntasin sanani Eetulle, joka hiljaa ja nöyrästi odotti, kun tummahiuksinen palomies väänsi pihdeillä tankoa.
– Eetu on meidän sankari, yritin vielä, mutta poika ei näyttänyt kuulevan.
– Kakkahousu-sankari!
– Mun täytyy nyt liueta, sanoi Maritta kännykkä korvallaan. – Siis aivan pakko.
– No liukene, sanoi Tiina.
Samassa tulivat vanhemmat, vielä väsyneemmän näköisinä kuin aamulla, ja lapset alkoivat vääntää itkua kuin yhteisestä sopimuksesta, enää mäessä ei ollutkaan ollut kivaa vaan aivan kamalaa, tukkapinnit olivat pudonneet ja juustoleipä oli ollut pahaa.
Tarhanpiha täyttyi hälinästä, isät ja äidit nappailivat lapsiaan syliin ja lähtivät kuka mihinkin suuntaan, he puhuivat puhelimiin ja nurisivat märistä kengistä, minä autoin Sannaa riisumaan hiostavan toppapuvun ja lupasin viedä sen yöksi leikkihuoneen patterille kuivumaan.
– Onkos täällä ollut tulipalo, kysyi joku isistä.
– Ei sentään. Pikkujuttu, mutisi tumma palomies ja huitaisi kättään.
Vasta silloin tajusin että Eetu oli saatu irti. Koko kommellus oli ehditty unohtaa. Hän seisoi yksin, muista sivussa, ja hankasi märkää lunta housuihinsa.
– Mitä sinä teet? kysyin.
Poika ei vastannut, hinkkasi vain, ja sai kuin saikin pissaläikän himmenemään muun märkyyden sekaan. Eetulla oli sininen pipo kädessään ja hän katseli jonnekin poispäin, aidan taa.