Neiti Soldan

Katson kamarin kynnyksellä hänen kirjoittamistaan. Hän on sivuttain, melkein selin, eikä huomaa minun seisovan ovella. Hän kirjoittaa keskittyneesti, kuulen kuinka kynä rahisee paperilla, välillä hän heläyttää kynänterän mustepulloon. Kun hän istuu siinä tuolilla jalat pitkinä, huomaan sen, miten selvästi hänen keskiruumiinsa tukevuus näkyy; tätä menoa hänelle kasvaa ihramaha. Päälaella, näenkö oikein, kyllä, päälaella on pienen lapsen kämmenen kokoinen laikku: alkava kalju.
Entäpä jos menenkin kietomaan käteni takaa päin hänen kaulalleen? Aivan viattomasti, hänhän pitää siitä eleestäni. Voisin samalla vilkaista, mitä hän kirjoittaa. Mutta hän tietää ja minä tiedän itse, etten sentään sitä tee. Minua rasittaa tarpeeksi asti välillä tämä iänikuinen salaaminen, vaikeneminen ja urkkiminen.
Olen toki läksyni oppinut, oikeastaan tiedän hyvin, mitä hän mahdollisesti raapii paperille: V e n n y - k u l t a, s i n u n e i p i d ä ol l a h u o l i s s a s i s i i t ä, e t t ä T i l l y o n t ä ä l lä. M e i l l ä o n h y v ä t v ä l i t s i n u n k a n s s a s i, e t t e i m e i d ä n v ä l i i m m e a i n a k a a n m i n u n p u ol el t a n i m a h d u k e t ä ä n.
Kuumat vedet tulvahtavat silmiini, käännyn ovelta pois.