Kaksi kevättä

Sara:

Hän oli ensimmäisen kerran rakastunut poikaan samassa tarhassa. Se oli häntä vuoden vanhempi ja hän katseli etäältä kuinka se roikkui kiipeilytelineen verkosta rohkean näköisenä. Kerran hän yritti halata sitä siperianhernepensaan takana pihan perällä. Se säikähti ja juoksi pois.
Ensisuudelmansa hän sai kaksitoistavuotiaana pojalta jota aikaisemmin oli inhonnut. Hän ei pitänyt siitä sen jälkeenkään mutta vakuuttui, ettei se oikeasti ollut niin raivostuttava miltä vaikutti. Suudellessa heidän hampaansa kolahtivat yhteen.
Viisitoistavuotiaana hän sitten tapasi Joonan jonka kuvitteli olevan suurinta, mitä hänen elämässään koskaan voisi tapahtua. Joonalla oli kahvinpavun värinen tukka ja sen käsivarret olivat ruskettuneet jalkapalloa pelatessa. Hän halveksi tyttöjä jotka tirskuivat ihastuksesta sen lähellä.
Kerran he istuivat torin penkillä toisiinsa päin kääntyneinä. Hänellä oli nilkassaan helmikoru, naruun pujotettuja muovisia kiekkoja, litteitä ja pienen pieniä, erivärisiä. Hän pyöritteli sitä sormessaan samalla kun he juttelivat.
He olivat vähän aikaa hiljaa ja hän odotti että jotain tapahtuisi, Joona kumartuisi häntä kohti, taivas avautuisi, ja samassa nilkkakoru katkesi räiskähtäen, helmet rapisivat ympäriinsä villiintyneinä, niitä oli sinisiä ja punaisia ja oransseja ja vihreitä ja valkoisia kuin lapsen hampaat. Niitä oli kaikkialla.
Joona oli kuitenkin se jonka huoneessa hän ensimmäisen kerran tunsi jonkun niin lähellä itseään. Ensimmäistä kertaa hän myös tunsi niin suuren pettymyksen. Lähempänä hän oli ollut silloin kun Joona oli pitänyt hänen päätään sylissään ja sen isosiskot olivat lopettaneet riitelyn seinän takana ja lähteneet jonnekin.


Aaro:

Mihin minä jäin? Mitä sitten tapahtui? Sen jälkeen kun tulimme retkeltämme takaisin, jokin oli peruuttamattomasti toisin. Me olimme hengästyneempiä. Minä paloin pienissä liekeissä.
Jo seuraavana yönä sinä tulit huoneeseeni. Nousit portaita varovasti etteivät ne olisi narisseet. Minä olin valveilla. Olin odottanut. Seinän keskellä ikkuna oli kuin harsosta leikattu neliö.
Me pujahdimme ikkunasta ulos, olin kulkenut siitä joskus ennenkin, katon kautta. Toivoin ettei kukaan heräisi. Kiipesimme alas ja juoksimme yöpaitasillamme metsään.
Menimme tutulle talolle. Se näytti synkemmältä kuin päivällä, siitä huolimatta että yö oli valoisa. Menimme sisään. Se oli meidän paikkamme. Se halusi nähdä meidät vielä.
Riisuuduimme alastomiksi. Seisoimme hetken toisiamme katsellen, ihot hämärässä hohdellen. Sitten kaaduimme vanhalle sängylle joka oli nihkeä ja viileä ja jossa kukaan ei ollut koskettanut toista pitkään aikaan ennen meitä.