Paratiisissa ei soi Paganini

Hän tiesi olevansa huippukunnossa, mutta juuri ennen esitystä ajatukset olivat alkaneet irtautua hallinnasta: kuin katselisi ulkopuolelta. Tietenkin hän yritti säilyttää harjoituksissa vakiintuneen intensiteetin, silloittaa esityshetkeen tuon tunteen että upposi musiikkiin, että soiva virta kulki läpi vahvana ja luotettavana, ja varoa katselemasta sivusta millaisesta huippuakrobatiasta itse asiassa oli kysymys: äärimmäisen fyysisen rentouden ja täsmällisen voiman yhdistelmistä, millien ja millinosien osumatarkkuudesta, hienomotorisista, tuskin havaittavista mutta hidastettuna katsoen hiuksianostattavan monimutkaisista liikesarjoista, kissanhännänjoustavasta baletista, tavallaan koomisesta nuorallatanssista jossa tragedia kyynärtuntumassa, sillä liikkeillä sinänsä ei ollut itseisarvoa, vain äänellä, sävelillä, tuhansien sävelpisteiden ketjuilla, joiden muotoon laatuun ja yksityiskohtiin asetetut vaatimukset olivat pitempi lista kuin kaikki musiikin vuosisadat minuuteiksi eriteityinä...
Ja tätä, nimenomaan tätä ei esityshetkellä saanut tiedostaa, oli vain upottava musiikin imuun.
Oli helppoa tietää ettei saanut tietää, mutta kuinka "pettää" itseään?
Alun jännittyneisyys oli parhaissakin esityksissä ymmärrettävää ja peittyi lujan tekniikan varjoon, jota seurasi kuin kynnyksen ylitys, vapautuminen ja soiton kasvava intensiteetti. Näinhän sen piti jos ei ajatellut: onnistuminen, mutta nähtävästi vain lapsenmielisille.
Lapsekkuuden ariadnenlanka sooloilijan labyrintissa...
Ristiriitaista.