Suden vuosi

Eivät työt nytkään suju niin kuin pitäisi. Nuorena hän leikki ajatuksella, että luopuisi kaikista maallisista mukavuuksista ja vetäytyisi johonkin erämaamökkiin mietiskelemään. Kuusi huminoisi ja käki kukkuisi. Ja katin kontit. Tässä hän elää elämää josta on kaikki löysät karsittu pois, nukkuu telttasängyssä, istuu klaffituolissa kiikkerän valkoisen puutarhapöydän ääressä ja huomaa kiintyneensä liian moniin asioihin. Tekstinkäsittelylaite jäi Pietarinkadulle, se on Mikaelan. Ja kirjat, hän tahtoisi kirjansa luokseen. Hän on pyytänyt Lottaa tuomaan hyllystään muutamia joita hän tarvitsee luentoaan varten, mutta hän ei voi nyt pitää enempää kuin mitä jaksaa mukanaan kantaa.
Hän ei tunne oloaan varmaksi ja kotoiseksi ilman kirjojaan. On kuin hänet olisi riisuttu alasti.
Hän on kysellyt kautta rantain vähiltä tutuiltaan, mutta kenelläkään ei ole tietoa töistä tai asunnoista. Rahaa hän ei tahdo vipata. Se on vastoin hänen luontoaan, ja hän vaistoaa että se karkottaisi hänen ympäriltään loputkin ystävännäköiset.
Hänen postiosoitteensa on vielä Pietarinkatu ja Lotta kiikuttaa hänelle ne vähät kirjeet joita hänelle saapuu. Hänen kuolevainen ruumiinsa majailee Tero Karlssonin puoliksirakennetun omakotitalon keskeneräisessä puoliskossa Suurmetsässä. Tero Karlsson on opiskelutoveri, Nurmeksesta ja jopa saman lukion käynyt, vaihtanut romaanisen filologian johonkin tullihallituksen pikkuvirkaan. Sanoo leikillään että he ovat kuin Aisopoksen vapaa susi ja kahlekoira.
Hän samastuu pikemminkin vuoheen, josta Daudet kertoo, herra Seguinin urheaan pikku kilipukkiin, "joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja sitten aamulla susi söi sen." Aamulla susi söi sen. Daudet toistaa syömisjutun tarinan lopussa kolme kertaa. Se pirulainen tiesi mistä puhui.
Ja liian läheltä liippaa myös saman kirjan hirveä tarina miehestä, jolla on kultaiset aivot. "Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut elämään aivoillansa... ".