Artemio Cruzin kuolema

Minä herään… Minut herättää tuon kylmän varrellisen esineen kosketus. En tiennyt että joskus voi virtsata tahtomattaan. Pidän silmiäni yhä suljettuina. Aivan läheltäkään en kuule ääniä. Jos avaan silmäni, kuulenko ne? Mutta luomeni painuvat alas: kaksi lyijynpalaa, kielen päällä kuparia, vasarat korvissa, jotakin… jotakin kuin hapettunutta hopeaa hengityksessä. Kaikki metallista. Toisinaan taas malmia. Virtsaan tietämättäni. Kenties – olen ollut tajuton, muistan äkkiä säikähtyneenä – säin tuona aikana tietämättäni. Sillä tuskin vielä sarasti silloin kun ojensin käteni ja pudotin – senkin tahtomattani – puhelimen lattialle ja jäin suulleni vuoteeseen, käsivarret riipuksissa; valtimo tykytti ranteessa. Nyt herään, mutta en halua avata silmiäni. Ja vaikka en halua, jokin välkkyy itsepintaisesti lähellä kasvojani. Jokin joka aiheuttaa mustien valojen ja sinisten ympyröitten sekavan liikkeen suljettujen luomieni takana. Jännitän kasvojeni lihaksia, avaan oikean silmäni ja näen sen heijastuvan pelistä naisen käsilaukussa. Olen tuo. Olen tuo. Olen tuo vanhus peilin erisuuruisten palojen pirstomine kasvoineen. Olen tuo silmä. Olen tuo silmä. Olen tuo latautuneesta kiukusta verestävä silmä, vanha, yksinäinen, alati toimiva. Olen tuo turvonnut vihreä silmä luomien välissä. Luomien. Luomien. Rasvaisten luomien. Olen tuo nenä. Tuo nenä. Paisunut, leveäsieraiminen. Olen nuo poskipäät. Poskipäät. Missä kasvaa harmaa parta. Kasvaa. Irvistys. Irvistys. Irvistys. Olen tuo irvistys, jolla ei ole mitään tekemistä vanhuuden tai tuskan kanssa. Irvistys. Tupakan mustuttamine kulmahampaineen. Tupakan. Tupakan. Hengitykseni huuruhuuruhuuru samentaa peilinpalaset, ja joku käsi nykäisee laukun yöpöydältä.
- Katsokaa, tohtori, hänhän teeskentelee…
- Herra Cruz…
- Kuoleman hetkeen saakka hänen piti pettää meitä!