Pyöritä tuudita pellavapäätä

2

”Tänä yöönä, onni suosii roohkeaa, tänä yöönä, täähdet syttyy loistamaan...” Eikka hyräili peilin edessä Kotkan ruusua ja lipsutteli kynsisaksilla nenäkarvojaan. Hän oli sentään vielä mukavannäköinen heppu. Tukka oli kihara, joskin vähän päälaelta harventunut, mutta sitä ei nähnyt, jos ei noussut jakkaralle. Eikä moni noussut, siitä Eikka piti huolen. Silmät oli vähän muljottavat, mutta kauniin ruskeat. Vatsakumparetta oli sen verran, että sen ääressä naiset heltyisivät, ajatteli Eikka toiveikkaasti. Vielä silaus plankkia kiiltonahkakengille, vyön kiristys ja harteille seepian värinen irtotakki.

Eikka työskenteli keskellä kaupunkia Seponkulmassa koordinoivana vahtimestarina ja oli pidetty työssään. Työhön kuului pankin, ravintolan, postin ja kaupan ”koordinoivat” vahtimestarin tehtävät. Toimi oli uusi, nimike vanha, toimenkuva mielenkiintoinen ja sopi hyvin Eikalle. Poliitikkojen ja johtajien rouvatkin aina hymyilivät ystävällisesti. Kyllä Eikka käyttäytyä osasi. Mies kasteli kamman ja työnsi hiuksia laineelle. Katsoi pää kallellaan aikaansaannostaan: ei kun menoksi!

Siiri häivähti mielessä. Se oli nyt sukuloimassa Pohjanmaalla siskonsa luona. Eikka huokaisi. Kun olisi löytynyt jokin ratkaisu, millä siitä olisi päässyt eroon. Teki häjyä katsella sitä aamuisin. Perä oli levinnyt ja käsivarret roikkuivat, reidet olivat muhkuraiset, naama kamala ilman meikkiä ja vielä kamalampi liikaa meikattuna. Eikka huokaisi uudemman kerran.

Kyllä vaimo nätti oli ollut, mutta siitä oli jo kolmekymmentä vuotta ja risat. Tämä oli kuitenkin säilyttänyt tuonnoisen hiustyylinsä, pitkän tukan ja tupeerauksen. Eikan ei kerta kaikkiaan tehnyt enää mieli. Mieluummin veti käteen. Kun vaimo joskus koetti juottaa likööriä ja lähennellä, Eikka sanoi, ettei seiso, sori vaan... Mitään pillereitä hän ei ala syödä!

Mietteissään Eikka askelsi bussille. Karhulasta piti hurauttaa onnikalla saarelle, jos mieli kapakoihin. Eikka ajatteli aloittaa Karaoke-Pubista. Siellä istui varttuneempia herroja ja rouviakin, ja meno oli reipasta. Jos ei siellä mieleistään tavannut, voisi jatkaa Kairon kautta Kantasatamaan. Se oli uusi ravintolaryväs, joka kuului Kotkansaaren suurisuuntaiseen elävöittämissuunnitelmaan.

Kantasatamaan kuului karaokebaari Lutikkalinna, Veikko Lavin mukaan, Puolanlaituri-disco nuorille, Mutakuoppa-kaljapubi janoisille nostalgikoille, ruokaravintola Sörssö liikemiehille ja Sisters-tanssiparketti Valtosen sisarusten mukaan sekä Roosa-niminen yökerho. Kaikki nimet olivat Kotkan viihteellisestä lähihistoriasta. Vain Junnu Vainio puuttui tästä kavalkadista, mutta Sörssö-ruokaravintolan kabinetit oli nimetty Junnun laulujen hengessä: Ahonlaita maalaisten tarpeisiin, Vanhapoika naisjärjestöille ja Kaamanen irtiotoista haaveileville miesryhmille. Jos ei sieltä löytynyt sopivaa paikkaa rahojen tärväämiseen tai sopivaa porukkaa, niin ei sitten mistään... Kyllä Kotkassa nämä asiat osattiin, jos muu yritystoiminta välillä nikotteli, ravintolabisnes ei koskaan!

Eikka tuli kuin Euroopan omistaja pubiin. Oven täydeltä, suu messingillä ja silmät hamuten, keitä paikalla istui. Mies jätti nahkarotsinsa narikkaan, sipaisi laineitaan kammalla ja vihellellen kävi tiskille.

– Tavallinenko? baarimikko vilkaisi Eikkaa kysyvästi.

– Tavallinen, tavallinen, mitäs sitä nyt meikäpoika muuta.

Pian oli Eikalla edessään kolpakko kaljaa ja lasi viskiä. Raakana. Eikka heitti ensin viskin ja rupesi sitten sammuttelemaan sitä kaljalla.

– Ai kamala! Miten tuollaista voi juoda? Eikö se vie hengen?

Tiskille Eikan viereen oli tälläytynyt tumma, kuudenkympin ylittänyt, vielä hehkeä rouva.

– No eihän tätä voi juodakaan! Eikka heitti. – Se täytyy heti kumota kurkkuun. Näin!

Eikka antoi näytteen siitä, miten kolpakollinen olutta kaadettiin suoraan mahaan. Nainen osoitti huudahdellen ihastustaan.

– Haluut siäkin kokeilla? Mitä? Eikka haki kontaktia pontevasti.

– Hei laitas rouvalle samanlainen!

– Ai ampiainen? baarimikko nyykäytti päätään.

– Ää, kun, samanlainen kun mulle! Ja mulle toinen. Baarimikko vähän pyöritteli silmiään, mutta teki työtä käskettyä.

– Mikä noin nätin rouvan nimi on? Eikka hehkutti lisää. Rouvan viereen oli ilmestynyt toinen saman ikäluokan donna. Pienikokoisempi ja tupakoitsevampi. Eikkahan lähti juomat saatuaan rouvien pöytään.


Aamulla Eikka heräsi postiluukun kolahdukseen. Pää oli raskas ja vatsassa oli painava olo. Suu oli tahmea. Eikka vääntäytyi pystyyn, vilkaisi varmuuden vuoksi sänkynsä seinustalle, mutta ketään siellä ei ollut. Mies huokaisi ja alkoi raahustaa vessaa kohti. Mikäli hän muisti, ei hän ollut selvinnyt Karaoke-Pubia edemmäksi. Onneksi tai onnettomuudeksi sinne oli sattunut Tiutisen poikakin, ja siinähän ei raha kauaa ollut vanhannut. Maailmalla äveriästynyt kamu oli juottanut koko pöytäseuruetta pöydän alleja sinne muutamat olivat päätyneetkin. Eikalta oli mennyt vain muisti. Mitä kautta kotiin oli selvittyjä mihin aikaan, vaikutti hiukan epäselvältä.

Eikka sohotti pyttyyn sivuttain peiliin nähden. Hän ei viitsinyt katsoa. Sen tiesi näkemättäkin. Samalla hän päätti, että keksisi jonkin Karaoke-Pubia paremman paikan tavata hienoja naisia tai naisia ylipäätään. Hän oli nimittäin päättänyt, että juuri rikkaan lesken avulla henkilökohtaista elämänlaatua voisi kohottaa.

– Joo-joo!

Pikku-Pirre, perhoskoira vinkui ja katsoi surullisesti Eikkaa silmiin.

Onneksi oli sunnuntaiaamu. Kahvin jälkeen Eikka aikoi viedä koiran ulos, tehköön sitä ennen tarpeensa kylpyhuoneen nurkkaan, kun kerran osasi... Jos tämä onneton olotila olisi sattunut maanantaiaamuksi, Eikka olisi armotta soittanut ja ilmoittanut itsensä sairaaksi. Nyt vain rauhallisin liikkein kahvi tippumaan ja Kymen Sanomat käteen. Kaurapuuro sai jäädä väliin tältä aamulta. Silmät kurtussa Eikka sytytti aamun ensimmäisen nikotiinikääryleen, ja samassa välähti! Hän tuijotti silmät viirullaan kuolinilmoituksia ja niiden värssyjä. Kuolinilmoitusten lukeminen oli Eikan pikku salaisuus. Se oli jäänyt päälle, kun niitä oli äitimuorikalle pitänyt tavata.

Jos ilmoituksessa oli miehen nimi, tämä oli kuollut parhaassa tapauksessa seitsenkymppisenä, yleensä miehet kyllä kuolivat Kotkassa nuorempina. Jos ilmoituksessa komeili naisen nimi, ikää oli useimmiten kahdeksankymmentä tai yli. Samassa Eikka keksaisi, miten rikkaaseen leskeen pääsisi käsiksi!

Mies silmäili uudemman kerran ilmoitukset. Siinä oli kaksi kolmekymmentäluvulla syntynyttä ukkoa ja surijoissa näytti olevan leski ja lapsia. Harmi, että miltei kaikki hautajaiset olivat nykyään hiljaisia. Lehdessä ei kutsuttu enää ketään hautajaisiin. Kun ilmoitus päätyi lehteen, oli siunaus jo pidetty. Täytyisi olla juonikas ja käyttää muita keinoja, jotta pääsisi siunaustilaisuuteen. Koira vinkui ja katsoi syyttävästi Eikkaa silmiin.

– Enkö sanonut! Paikka! Juon ensin kahvin!

Koira paneutui maata keittiön lattialle ja laski päänsä etukäpälien väliin. Se tuijotti herkeämättä Eikkaa nöyrillä ruskeilla silmillään. Eikka ojensi jalkansa, ja koira vingahti ja siirtyi pöydän alle. Tuo oli jo liioittelua! Noin nöyrää vaimoakaan hän kyllä ei olisi halunnut! Eikka kynsi takapuoltaan ja mietti. Ja heureka! Tuli uusi oivallus. Kuolinuutiset! Yleensä ensin oli pieni uutinen seurakuntien palstoilla kuolleista. Kun sellaisen näkisi, voisi tietty soittaa leskelle ja esittäytyä koulukaveriksi tai vanhaksi työkaveriksi tai jotain. Sanoa että haluaisi kunnioittaa vainajan muistoa. Tulla siunaustilaisuuteen. Harva vaimo sellaista pyyntöä siinä tilanteessa eväisi.

Tuumasta toimeen ja menneen viikon lehtikasan kimppuun. Jo alkoi löytyä kuolinuutisia. Pauli Pyrrönen, syntynyt 1939! Jos oli vaimo, se voisi olla sopivan ikäinen. Seuraavaksi vähän työtä puhelinluettelon kanssa. Sieltä löytyikin pian Pauli ja Riitta Pyrrösen nimet. Ja osoite oli jossakin Kierikkalan suunnalla.

Eikka vilkaisi pöydällä alassuin olevaa kirjaa: ”Miten valloitan haluamani naisen”. Kirjastosta lainattu. Jonkin amerikkalaisen opuksen käännös. Pöydällä oli myös lyijykynä. Sillä Eikka oli tehnyt merkintöjä kirjaan. Niihin tärkeisiin kohtiin. Eikka ojensi kätensä kohti vanhaa, bakeliittista pöytäpuhelinta. Hän rullasi Pyrrösen puhelinnumeron...

– Riitta Pyrrönen?

Kirkas naisenääni vastasi, ja Eikalle tuli hetkeksi huono olo. – Täällä Nisosen Paavo, päiviä! Paavo!

Mistä helvetistä tuollainenkin nimi tuli vastaan? Harmi kun ei ollut miettinyt asiaa tarkemmin. Nyt täytyi vain antaa mennä.

– Tuota... ette tunne minua, mutta satuin lukemaan tänään torstain Kymen Sanomia ja näin Paulin kuolinuutisen...

Luurista kuului kiivas niiskaus.

– Otan osaa suruunne. Olimme Paulin kanssa hyviä kavereita, ja haluaisin muistaa hänen viimeistä matkaansa. Voisinko tulla siunaustilaisuuteen..?

Kun nainen, Riitta, niin Eikka ajatteli, oli toipunut sen verran, että sai kiitetyksi osanotosta ja sanotuksi siunauksen olevan ensi lauantaina Kotkan kirkossa kello 11.30, tunsi Eikka riemun läikähdyksen. Että tervetuloa!

Eikkaa hymyilytti. Hyvin meni! Hän oli toimen mies, kun sille päälle sattui. Lauantaihin mennessä ehtisi kehittää peitetarinan, jos sellaista tarvittaisiin. Jos nimittäin leski oli viehättävä ja varakkaan oloinen. Tämä uusi ajatus sai Eikkaan vauhtia, joka koitui Pirren onneksi. Sen tämä heti vaistosikin ja alkoi hinkua välittömästi ulos lähtöä.

Mies ja pieni koira pyyhälsivät pian rappuun kahvin haju vanana perässä.