Lain varjolla

Viraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas virta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden vaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta alempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili sitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja putaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi voimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti kulkemaan koskia kohden.

Talo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti lakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin rantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja jyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja iskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät paikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää.

Kahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin maiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään annettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli harvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa kasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa turvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat vaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä vilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta kuin ruumenia ja lentäviä kaunoja.

Israeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli kahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt olevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui suuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas puhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän unhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi herätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin leivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa.

Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan sanaa.

Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa, elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.

Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja, sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.

Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.

Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat, totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.

Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.

Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin hoidossa.

Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.