Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Oudot virrat
Aikalaisarvio
Aikalaisarvio Arvostelevasta kirjaluettelosta (AKL). Huom., saattaa sisältää juonipaljastuksia!
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Teos kertoo nuoresta, lupaavasta ylioppilaasta, jonka mustasukkaisuus ja viha johtavat tuhoisaan tekoon. Syvää psykologista oivallusta osoittaen kirjailija paljastaa ne syyt, sielun pohjalla uivat "oudot virrat", jotka johtivat tapahtumien kulkua. (Otava)
- - -
Hallan viimeiseksi jäänyt romaani Oudot virrat julkaistiin jo vuonna 1949, yli kolmekymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Sotien jälkeen Halla oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi psykologisen romaanin mahdollisuuksista ja juuri romaanissa Oudot virrat hän kehitteli ihmisen sielun liikkeiden kuvausta sellaisella tavalla, ettei häntä turhaan mainostettu ns. psykologisoivan romaanin edellä kävijäksi Suomessa.
Kirjan aiheen Halla otti eräästä 1940-luvulla julkisuutta saaneesta henkirikoksesta, mutta tapaus toimii ainoastaan kerronnan ulkoisina puitteina. Kirjallisuuskriitikoiden mielestä Outojen virtojen varsinainen sanottava oli kokonaan Hallan oman luovan mielikuvituksen tuotetta.
Tarina on perusvireeltään synkkä ja siinä kuvataan syitä, jotka saavat mustasukkaisen ja epätasapainoisen päähenkilön lopulta tekemään henkirikoksen. Halla pyrki analysoimaan johdonmukaisen selkeästi päähenkilön mielenliikkeitä ja tekoja, sortumatta kuitenkin sensaatiohakuisuuteen kerrontaan. Suomi-Filmi teki myöhemmin kirjasta ”Olemme kaikki syyllisiä” -nimisen elokuvasovituksen.
(Elias-kirjailijat: Onni Halla)
- - -
"Ylioppilas Mauno Rantanen, joka murhaa kasvinkumppaninsa ja rakastettunsa, on romaanissa kuvattu varhaisimmista kasvuvuosistaan kohtalokkaaseen tuhonhetkeen asti. "Oudot virrat" on olennaisesti lapsen sielunelämän kuvaus siitä, miten yksilöllisyys hahmottuu sairaalloisista perintötekijöistä ja epäsuotuisassa kehitysympäristössä. Kannattaa huomauttaa jo tässä, että Onni Halla ei kuitenkaan näiden erittelevien tarkoitustensa vuoksi ole tinkinyt vähääkään tunnelmaa-luovasta, vaikutelmilla kyllästetystä lyyrillis-impressionistisesta tyylistään. Siitä hänen taiteensa varsinainen persoonallinen ilmapiiri edelleenkin syntyy. Se myös useimmiten antaa kuvatuille elämänkatkelmille välittömästi tehoavan, synteettisen leiman. Ei ole epäilystä siitä, että Onni Halla on lahjakas, merkittävä lapsensielun kuvaaja. - -
Kirjailijan suhde päähenkilöön on syvän myötätunnon leimaama. Koska romaanissa liikutaan koko ajan psykopatologisen rajoilla ja Maunon äitiä kuvattaessa astutaan myös näiden rajojen sisäpuolelle, romaanin ilmapiiri tihenee pakostakin ahdistuneen alakuloiseksi. - -
"Oudot virrat on taiteellisten tarkoitustensa määrätietoisuudessa ja kypsässä persoonallisessa laadussaan romaani, joka selvästi erottuu kirjavirrasta."
- Lauri Viljanen Helsingin Sanomissa 21.12.1949
- - -
Hallan viimeiseksi jäänyt romaani Oudot virrat julkaistiin jo vuonna 1949, yli kolmekymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Sotien jälkeen Halla oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi psykologisen romaanin mahdollisuuksista ja juuri romaanissa Oudot virrat hän kehitteli ihmisen sielun liikkeiden kuvausta sellaisella tavalla, ettei häntä turhaan mainostettu ns. psykologisoivan romaanin edellä kävijäksi Suomessa.
Kirjan aiheen Halla otti eräästä 1940-luvulla julkisuutta saaneesta henkirikoksesta, mutta tapaus toimii ainoastaan kerronnan ulkoisina puitteina. Kirjallisuuskriitikoiden mielestä Outojen virtojen varsinainen sanottava oli kokonaan Hallan oman luovan mielikuvituksen tuotetta.
Tarina on perusvireeltään synkkä ja siinä kuvataan syitä, jotka saavat mustasukkaisen ja epätasapainoisen päähenkilön lopulta tekemään henkirikoksen. Halla pyrki analysoimaan johdonmukaisen selkeästi päähenkilön mielenliikkeitä ja tekoja, sortumatta kuitenkin sensaatiohakuisuuteen kerrontaan. Suomi-Filmi teki myöhemmin kirjasta ”Olemme kaikki syyllisiä” -nimisen elokuvasovituksen.
(Elias-kirjailijat: Onni Halla)
- - -
"Ylioppilas Mauno Rantanen, joka murhaa kasvinkumppaninsa ja rakastettunsa, on romaanissa kuvattu varhaisimmista kasvuvuosistaan kohtalokkaaseen tuhonhetkeen asti. "Oudot virrat" on olennaisesti lapsen sielunelämän kuvaus siitä, miten yksilöllisyys hahmottuu sairaalloisista perintötekijöistä ja epäsuotuisassa kehitysympäristössä. Kannattaa huomauttaa jo tässä, että Onni Halla ei kuitenkaan näiden erittelevien tarkoitustensa vuoksi ole tinkinyt vähääkään tunnelmaa-luovasta, vaikutelmilla kyllästetystä lyyrillis-impressionistisesta tyylistään. Siitä hänen taiteensa varsinainen persoonallinen ilmapiiri edelleenkin syntyy. Se myös useimmiten antaa kuvatuille elämänkatkelmille välittömästi tehoavan, synteettisen leiman. Ei ole epäilystä siitä, että Onni Halla on lahjakas, merkittävä lapsensielun kuvaaja. - -
Kirjailijan suhde päähenkilöön on syvän myötätunnon leimaama. Koska romaanissa liikutaan koko ajan psykopatologisen rajoilla ja Maunon äitiä kuvattaessa astutaan myös näiden rajojen sisäpuolelle, romaanin ilmapiiri tihenee pakostakin ahdistuneen alakuloiseksi. - -
"Oudot virrat on taiteellisten tarkoitustensa määrätietoisuudessa ja kypsässä persoonallisessa laadussaan romaani, joka selvästi erottuu kirjavirrasta."
- Lauri Viljanen Helsingin Sanomissa 21.12.1949
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Tarkka aika
Alkukieli
Tekstinäyte
Äkkiä hän oli voimaton, kaikkeen kyllästynyt ja täysin voimaton.
Sitten hän näki kuin jostain kauempaa, kuinka raivon myrsky nosti Elinan maasta hänen käsiensä väliin, alkoi tempoa siinä edestakaisin, nosti ylös, painoi Elinan alas melkein kaksinkerroin, nosti ylös, hellitti sitten yhtäkkiä ja päästi putoamaan kourun pohjalle, josta säikähtynyt ääni sanoi:
»Mauno. Mauno, miksi sinä tuolla tavalla raivoat? Älä nyt enää ole tuollainen.»
Melkein siinä samassa Mauno oli jo polvillaan Elinan vieressä, silitti hänen kättään, silitti päätä, silitti ruohontupsuakin siinä vierellä ja sanoi niin hellästi kuin suinkin osasi:
»Rakas. Kaikkein rakkain, anna anteeksi. Anna minulle anteeksi. Olen tällainen. Olen aina ollut. . . Tämä tulee joskus. . . Se yllättää. . . enkä silloin tiedä mitä teen. . . Kaikki menee ympäri. . . Kaikki tuntuu pimeältä . . . pääni on sekaisin... En voi sille mitään. . . En voi hillitä itseäni. . . En voi mitään. . »
- - -
Ei ollut ihme, että Elina pelkäsi häntä ja halveksi. Ei ollut ihme, että Elina sen jälkeen kulki toisia teitä kuin ennen. Sinä yönä hän oli säikähdyttänyt Elinan perin pohjin. Hän oli näyttänyt Elinalle pimeimmän puolensa, jota itsekin pelkäsi ja kauhistui.
Kukaan muu ei tiennyt siitä, kukaan muu ei ollut nähnyt sitä.
Mutta nyt Elina tiesi.
»Tulet hulluksi», oli Mauno kuulevinaan jonkun sanovan.
»Hulluksi sinä vielä kerran tulet.»
Kuuluiko se lattian läpi alhaalta vai tuliko se seinän takaa, jossa vanha mies toisinaan käveli lampaannahkatohveleissaan. Tai sanoiko joku sen tässä samassa huoneessa.
Mauno nousi ja meni yli lattian. Hän pujotteli pöytien välistä akkunan luo. Hän katsoi siitä ulos.
Dagmarinkatu oli yhtä hämärä, kuin se aina tähän aikaan oli.
Auto odotti kadulla. Sekin oli pimeänä, vain sen katolla hypähteli musta välke, kun jonkin sähkölampun valo sattui siihen.
Mitään ääntä ei voinut sieltä tulla.
Sen täytyi tulla tästä huoneesta. Se oli hänessä itsessään.
Hän pelkäsi ja halveksi itse itseään.
Sitten hän näki kuin jostain kauempaa, kuinka raivon myrsky nosti Elinan maasta hänen käsiensä väliin, alkoi tempoa siinä edestakaisin, nosti ylös, painoi Elinan alas melkein kaksinkerroin, nosti ylös, hellitti sitten yhtäkkiä ja päästi putoamaan kourun pohjalle, josta säikähtynyt ääni sanoi:
»Mauno. Mauno, miksi sinä tuolla tavalla raivoat? Älä nyt enää ole tuollainen.»
Melkein siinä samassa Mauno oli jo polvillaan Elinan vieressä, silitti hänen kättään, silitti päätä, silitti ruohontupsuakin siinä vierellä ja sanoi niin hellästi kuin suinkin osasi:
»Rakas. Kaikkein rakkain, anna anteeksi. Anna minulle anteeksi. Olen tällainen. Olen aina ollut. . . Tämä tulee joskus. . . Se yllättää. . . enkä silloin tiedä mitä teen. . . Kaikki menee ympäri. . . Kaikki tuntuu pimeältä . . . pääni on sekaisin... En voi sille mitään. . . En voi hillitä itseäni. . . En voi mitään. . »
- - -
Ei ollut ihme, että Elina pelkäsi häntä ja halveksi. Ei ollut ihme, että Elina sen jälkeen kulki toisia teitä kuin ennen. Sinä yönä hän oli säikähdyttänyt Elinan perin pohjin. Hän oli näyttänyt Elinalle pimeimmän puolensa, jota itsekin pelkäsi ja kauhistui.
Kukaan muu ei tiennyt siitä, kukaan muu ei ollut nähnyt sitä.
Mutta nyt Elina tiesi.
»Tulet hulluksi», oli Mauno kuulevinaan jonkun sanovan.
»Hulluksi sinä vielä kerran tulet.»
Kuuluiko se lattian läpi alhaalta vai tuliko se seinän takaa, jossa vanha mies toisinaan käveli lampaannahkatohveleissaan. Tai sanoiko joku sen tässä samassa huoneessa.
Mauno nousi ja meni yli lattian. Hän pujotteli pöytien välistä akkunan luo. Hän katsoi siitä ulos.
Dagmarinkatu oli yhtä hämärä, kuin se aina tähän aikaan oli.
Auto odotti kadulla. Sekin oli pimeänä, vain sen katolla hypähteli musta välke, kun jonkin sähkölampun valo sattui siihen.
Mitään ääntä ei voinut sieltä tulla.
Sen täytyi tulla tästä huoneesta. Se oli hänessä itsessään.
Hän pelkäsi ja halveksi itse itseään.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Ilmestymisaika
Sivumäärä
206
Kustantaja
Kieli
Kääntäjä
Nimi
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
223