Vieras mies

Mies tulee iltapäivällä liikkeeseen ja sanoo kuulleensa, että etsin apulaista. Myönnän. Juuri nyt on paljon töitä, mutta onko puolen vuoden kuluttua, siitä en mene takuuseen. Hän sanoo ymmärtävänsä, seisoo vain hiljaa kun jatkan kuvien selaamista. Minulla on siinä juuri työ kesken, lajittelen pinon loppuun, ja yhä mies odottaa lippalakki kädessään. Minun mittaiseni, jäntevä, jollain lailla sitkaanoloinen nuori mies. Leuka on mustanpuhuva, parta ajamatta tai sitten on oikein ärhäkkä parrankasvu. Tumma.
Sovionkadulla ei näy ketään kun vilkaisen ikkunasta ulos. Eihän täällä ole koskaan ketään missään. Tyhjillä mukulakivikaduilla kuuluu vain merituulen ujellus. Nyt ei kuulu edes sitä, sillä outo lämpöaalto hautoo kaupunkia, mittari sylkee varjossakin kahtakymmentäkolmea. Merkillisen kuuma elokuu.
En kysy mitään, katselen miestä. Liikkeessä on hiljaista, seinäkello naksuttaa tasaisesti. Mies vaihtaa painoa jalalta toiselle ja kertoo kysymättä olleensa sodan aikana, haavoittumisensa jälkeen, kaksi kuukautta pimiöapulaisena Mikkelissä.
En kysy, oliko esikunnan palveluksessa, en mihin haavoittui, ei kiinnosta. Sota ei enää kiinnosta, olen väsynyt koko hommaan, kaikkiin tilityksiin keskityksistä, rintamalohkoista ja puolustusrenkaista, hyökkäyksistä ja asemista, hohhoijaa. Aina kun mies tulee kuvaamoon, sota tulee myös. Minun lävitseni on mennyt kymmeniä osumia, pelastumisia, outoja etiäisiä ja sattumuksia niin kuin sekin mies, joka paukkupakkasilla, kesken luonnollisten tarpeidensa, tuli vihollisten yllättämäksi ja joutui vetämään suksilla tasatahtia luotisateessa housut kintuissa, paljaat ihokarvat pörhöllään, ja miten jutun kertojaa oli alkanut naurattaa kaverin meno, niin että tuskin itse pääsi eteenpäin. Järjetön nauru, mutta vastustamaton. Se juttu jäi mieleen, sen luja totuudellisuus.
Valokuvaamossa on vallattu kukkuloita ja metsäaukeita, on tarvottu uppohangissa ja pettävillä soilla, jotka eivät kestä hevosten painoa, vaan rääkätyt eläimet on täytynyt lopulta ampua. Yksi kuvattava kertoi miten autuaalta tuntui pitkän marssin ja vesisateessa tarpomisen jälkeen, kun sai vihdoin levähtää, nojata puurunkoon ja syödä nuotion loimussa. Se oli lokakuuta Lapin sodan aikaan, satoi pientä tihkua kun vieressä istunut kaveri lähti siitä hakemaan lisää puita nuotioon, astuikin saksalaisten miinaan ja seuraavassa hetkessä kaverin suolet ja sisälmykset lensivät suoraan kertojan avoimeen reppuun.
En tiedä miksi minulle kerrotaan tämä kaikki. En osaa sanoa, että älkää nyt, minä en halua valvoa taas yhtä yötä toisten kauhut silmissäni. Joskus tekisi mieli sanoa, että sodasta on jo neljä vuotta, nyt eletään rauhaa! Ei, ei niin voi sanoa, en minä ainakaan.
Mies kertoo kehittäneensä valokuvia taistelutarkoituksiin, pääasiassa ilmakuvia, maastoa rajalta, metsiä, soita, vesiä, kallioita, rintamalinjoja. Hän osaa kehittää filmin ja vedostaa kopioita muttei ymmärrä kameroista, valoista tai retusoinneista yhtään mitään. Ainakin hän on suorapuheinen.
Tänne pohjoisen meren rannalle mies sanoo tulleensa, koska morsian aloittaa luvut seminaarissa. En sano hänelle paikasta juuta enkä jaata. Enhän toki ota täysin tuntematonta, joka kadulta hyppää kuvaamoon. Kaikenmoista hampparia on liikkeellä, niitä jotka raaistuivat sodassa eivätkä osaa enää elää rauhaa.
"Sopii tulla lauantaina kello 10 uudelleen", sanon ja merkitsen ajan varauskirjaan. "Oliko se nimi Vasama?"
Hän nyökkää, mutta kasvoilla käy nopea pettymys, kun hän ottaa tiskille laskemansa lippalakin ja lähtee. Tiskiin jää muutama rasvainen sormenjälki. Pyyhin ne heti pois. Isot kourat, kämmenselkä aivan karvojen peitossa, tietysti ne jatkuvat pitkin olkavarsia kaulaan saakka, ylin paidan nappi oli auki ja sieltäkin niitä tuli.
Täysin sopimattomat kädet tarkkuutta vaativaan, hienosäätöiseen työhön. Täysin sopimattomat kädet sähkökuvaamoon!
Tiesin heti, että ottaisin hänet.