Näin puhui Sarahuhta

Viljo Kojo kertoo romaanissaan kahden raisun nuorukaisen vallattomista ja osin arveluttavistakin vaellusvuosista sekä heidän elämänsä vähittäisestä talttumisesta miehuusiän ehtiessä.
Kertomuksen minä, Arska, on synnynnäinen hulivili, ison talon poika, jota turpeeseen sidottu elämä ei houkuttele. Hän tahtoo vaihtaa kotikylän lyhyet ja kaitaiset polut pitempiin ja laveampiin, ja niin hän karkaa maailmalle ainoana omaisuutenaan ikäkulu haitari. Mutta Arska ei lähde yksin: hän houkuttelee mukaansa naapuritalon orvon renkipojan Antin, joka sitten monena vuotena jakaa toverinsa kanssa reissumiehen ilot ja surut. Vapauden makuun kumppanukset pääsevät ensin savottasoittajina, mutta pian he vaihtavat haitarin korttipakkaan ja panevat tuulemaan korttihuijareiden ja huijattaviksi erehtyvien parissa. Rahaa tulee, jos meneekin, matkoja kertyy ja maailman nähdään junapelurin ammatissa, vuodet vierivät. Arska perii isän jälkeenjättämän maatilan, muuttaa sen kepulikonstein rahaksi ja on kohta taas puilla paljailla. Pohjimmaltaan vakavamielinen Antti onnistuu viimeinen pääsemään rehellisen työn tuntumaan, mutta Arskalle se tuottaa vaikeuksia. Kaiken kokeneena hänen on pakko tunnustaa itselleen rakastavansa edelleenkin maailmanrannan kiertäjän huoletonta, huomisesta piittaamatonta elämää.