Aliina

Tyyntä järven pintaa pitkin juosta viillätti pieni höyrylaiva, tuoden joukkoa kirkolta kotiin. Lumireen muotoiset lainerivit jäivät jäljelle, levenivät ja loiskahtelivat sitten lehtoisia rantoja vasten, peräytyivät ja loiskahtivat vielä kerran, sotkien rantaveden, jossa pienet kalanpoikaset itseänsä kasvattelivat. Laiva vihelsi pitkän, kimakan vihellyksen, hidastutti vauhtiansa ja pysähtyi Lahnaniemen laituriin. Renkipojat olivat laivan kiinnitysköyttä vastaanottamassa. Lahnaniemen isäntä, Matti Auvinen, ja pari vaimonpuolta tuli laivasta maihin.

—Joudettaisiinko me vähän hupia ajamaan? kysyivät laiturilla olleet rengit isännältään.

—Joutaahan nyt, sanoi Auvinen tuupaten takkinsa pielustaa kiinnemmäksi, se kun pyrki aukenemaan.

Laiva viheltää tuikautti lyhyet hyvästinsä ja alkoi jatkaa matkaansa. Auvinen katseli laivan menoa, kunnes laiturille jääneet vaimot olivat menneet ulommaksi, lähti sitten nousemaan pihaan, mutta pistäytyi kumminkin vielä rannalla olevaan verkkohuoneeseen, jonka nurkkaan kätki jotain poveltaan. Sieltä hän käveli pihaan, jossa oli kotona emäntä ja yksi piika. Lapset olivat menneet pellon takaa aholta marjoja katselemaan.

—Terveisiä kirkosta, sanoi Auvinen leppoisella äänellä ja alkoi heittää takkiansa.

—Kiitoksia paljon, vastasi emäntä.—Aikaisinpa nyt laiva joutuikin.

—Joutuihan se, kun ei tarvinnut käydä Pitkässälahdessa ja muutenkin on näin tyyni.

—Saarnasiko siellä nyt Hovin nuori maisteri, niinkuin mennä pyhänä arvelivat.

—Maisteri saarnasi ja kyllä siitä tulee hyvä pappi, kehui Auvinen.

—Vai hyvästi saarnasi. Mistä se olikaan tämän päivän teksti … niin, kun Vapahtaja opetti kansaa venheestä.

—Siitä juuri, todisti Auvinen.—Ja niistä verkoista ja kaloista. Kyllä se puhui kerrassaan hyvästi, ei luulisi niin nuorelta mieheltä sillä lailla lähtevän.

—Vieläköhän tuo saarnaa tänä kesänä.

—Ei tiedä.

—Olisi käytävä kuulemassa… Mutta sinullahan mahtaa olla nälkä, huomasi emäntä.—Käy Vappu noutamassa leipää ja voita ruokahuoneesta, minä otan keittokupin uunista.

Auvinen istui pöydän taakse.

—Nyt on niin hyvä sää, että sietää laskea verkot järveen, puheli hän käännellessään leipäkannikkaa, jonka Vappu juuri toi.

—Väsyksissähän sinä olet nyt kirkosta tultuasi, säälitteli emäntä.—
Heittää ennen huomenna.

—Huomenna saattaa jo tuulla, enkä minä niin väsyksissä ole, kehui
Auvinen naurahdellen.

—Mihin lienevät rengitkin pistäytyneet.

—Pian minä ne viskaan tuonne niemen kupeelle vaikka Vapun kanssa.

—Kun eivät lehmät ennättäisi tulla kotiin, arveli emäntä.

—Lehmäin tulolle sieltä ollaan jo takaisin. Mene vain Vappu kantamaan verkkoja veneeseen, minä tässä vähän puraisen.

Vappu katsahti salavihkaa kumpaisenkin palveltavansa silmiin ja lähti ulos.

—Enpähän muistanut sanoa, ettei kanna niitä harvoja verkkoja, sanoi
Auvinen ja riensi pala suussa perästä.

Portailla tavoitti hän Vapun ja neuvoi sille hiljaa, mistä kohdasta löytää mitäkin. Sanottuansa palasi hän ateriaansa jatkamaan, mutta suoritti sen pian ja lähti rantaan.

Lapset tulivat marjasta ja toivat vähiä löytöjään äidilleenkin maisteltavaksi.

—Joko isä on tullut kirkolta? kysyi Aliina, vanhin lapsista, jota hänen äitinsä piti toisten valvojana.

—Jo tuli, vaan meni rantaan; kuului käyvän verkot heittämässä, selitti äiti.

—Saisinko minäkin mennä isän kanssa? kysyi Aliina.

—Mene vaan, jos tapaat vielä rannasta ja ottanee.

Aliina lähti kiireesti rantaan. Hän oli ollut aina lasten seurassa ja pysynyt siten mieleltään lapsena, vaikka ikää oli jo lähes viisitoista vuotta.