Ei sanonut sanaakaan

Työajan jälkeen menin kassaan hakemaan palkkaani. Luukulla seisoi paljon ihmisiä ja minä odotin puoli tuntia, ojensin šekkini ja näin, miten kassanhoitaja antoi sen keltapuseroiselle tytölle. Tyttö meni tilikortistolle, haki korttina, antoi šekin takaisin kassanhoitajalle, sanoi ”selvä”, ja kassanhoitajan puhtaat kädet laskivat setelit yksitellen marmorilevylle. Minä laskin ne uudestaan, tunkeuduin väkijoukon läpi ja menin oven viereen pienen pöydän ääreen pannakseni rahat kuoreen ja kyhätäkseni kirjelipun vaimolleni. Pöydällä oli hujan hajan punertavia maksulomakkeita, otin niitä yhden ja kirjoitin lyijykynällä takasivulle: ”Minun täytyy tavat Sinut huomenna, soitan kahteen mennessä”. Panin lapun kuoreen, setelit samoin, nuolaisin kirjekuoren liimareunaa, epäröin hetken, otin rahat takaisin ja hain tukusta kymmenen markan setelin, jonka työnsin takintaskuun. Kirjelapun otin myös takaisin ja lisäsin siihen: ”Otin itselleni 10 markkaa. Saat ne huomenna takaisin. Suutele lapsia. Fred.” – Mutta kuoren liimaa ei tarttunut enää, ja minä menin tyhjälle luukulle, jossa oli lappu ”Maksuja vastaanotetaan”. Lasiruudun takana istuva tyttö nousi seisomaan, työnsi ruudun ylös. Hän oli tummaihoinen ja laiha ja hänellä oli vaaleanpunainen villapusero, jonka pääntie oli kiinni tekoruusulla. Sanoin hänelle: ”Olisitteko hyvä ja antaisitte palasen liimanauhaa.” Hän katsoi minua hetkisen epäröiden, repäisi sitten pätkän ruskeasta liimarullasta, ojensi sen sanaa sanomatta ja veti ruudun takaisin alas. Sanoin lasiruutuun ”kiitos”, menin takaisin pöydän ääreen, liimasin kuoren kiinni, vedin lakin päähän ja lähdin kassasta.