Päiviö, Veikko

- Mamm anno lua oll vaik viikko reisus, ko vähäflikk oo siäl kutomas mattajas. - Katos, Teemu! Iso äi jo! Oikkiastas snuul mnuul tärkkimppä asia onkin. Tules ulos kattoma, mitä pappa o saant toimes!

Poika ja äiti rientävät ulos, ja isäkin palaa parahiksi postia hakemasta:
- Pappa tullu...! Hyä päivä! Päevä avisin käve hakemas, vähä jalvottelemas. Mut mitäs pappan kelkas mahta ollakka?
- Teemu homma on kirvotta naru auk ja kurkat vaatte all, ja kyl te vanhemakki saat seorat poja hääräämist.
Jo riemastuu Teemu:
- Mitä! Oikken takaree! Ja raorotetu viäl! Kiitoksi, pappa, oikkem paljo! Nyk kyl kelppa tuark klapei tuppa ja juuriskoi lehmil. Ja saank mä heti menn näyttämä Uuttentuppa ja Laajamäe Matil...
- Voi-voi sitä riamulist kiirutt! Lakkis leua alt kii ja muuten kans roittis kunnolisest kii! Ja pyyräkki se Matt tänn reetten kans sälämä, jos antava lua, ehtii äiti vaivoin sanoa, Teemun jo mennä vilistäessä parirekiään lavoineen, syrjälautoineen kaikkineen aisoista vetäessä, niin että pikku kahleet kilisevät riemun säveliään.
- On täsä vanhemillekki senttä jotta hiukan, kon tei menna viikol myllys kaorankryynei, ja täsä oo vähä maistiaissi. Ja mamm lähett knyyti villoi, et Valma saa tehr lankka ja kuttos sukki, kuka parhan tartte.
- Mut nyp, pappa, kiirusten tuppa ja kaffepann porisema! Oo eres korpui, ja syäräm peruni sit vähä ajam pääst, jos tulis se kova rekiporukkakim pihal. Muistink mä, Niko, sannukka, et Viiki Jallu toi eilä ehtosten komia matten, ko se hak maito. Viiki lehm o nyk kii, mut meijä lypsä viäl kokolail. Pappal vaa sano, et meh haera sit taas Viikist, ko meijän Kirju o ummes ja heijäm Piki poikin. Nii et tämäpe herkutellanki viäl maresopan kans.
- Oikkiastas tulin kattoma, et kuit teijän klappitten kans o. Tuski Niko oikken kerkkeis muut ko suutaroittema. Voin terotta ens vähä tyäkalujakki, saha ja kirve. Oti fiila ja siaranki fölihi, ja kylmar kuuma veren kans tahvo viärenki voerasis yrittä.
Mielihyvällä Niko myöntää:
- Saha sulke ja viä huanoste, sahapukk rutku, kirves o löysäs varresas ja tukim pää pahuksen kaltur. Mut ryypätä ja kasteta ny ensin kaikes rauhas. Pappakin tullu liki peninkulma. Ja mnää hae meijä mamman kans ensiks vähä jutteleman kuulumissi samam pöörä viäre.
- Uurentua Manta om pihal! huomaa Valma.

Kohta koputetaan oveen...
- Hyä päivä ja hauska päivä! Leevosi juur, ja täsä om pikkune lämmileip. Pysäkim pappakin tarkentun...
Tietysti tervehdyksiä ja kuulumisia vaihdetaan, joista Mantaa yhä naurattaa Teemun käynti äskettäin:
- Tul niimpali ilone miäs äskem porstohon kolistelema ja huutel jo oven takka, et tulkka ny Manta kattoma, mitä pysäkimpappa on tuanu: komiat takaree ja kahle rekkitte välis, hianop paalikap palkkuis, lava ja syrilaora ja komia aisa; ja kattokka raorotetui jalaksi! Sit se läks karaten kohre seppä ja Laajamäkki. Viimeseks mnää kuulim poja huutava, että mää hae Mati meil.

Kun viimeisiä pöydän antimia syödään, huomaa Valma Uudentuvan mäessä jotakin häälyvän. Sitten hän tajuaa:
- Tulkka nyk kattoma! Teemu istu rees ja Matt vetä. Ja mistäst nyh? Syrjälän tiähaaras vaihetetam paikka.

Pian ollaan kuistin edessä, porstuassa ja sisällä, luminen pari, joka ei tuommoisia pikkuseikkoja huomaa. Hikiset karvalakit lentävät puulootan päälle ja sitten sille vieretysten istumaan. Matti toteaa:
- Teemul o hianot takaree!
- Arvas, äit, onk meil jano, ja joko se kalasopp pia o valmist?
- Kaaretam pojil maito ja tehrä enshättä voileevä... kävesik semmone?

Päitä nyökytellään... Eikä noita syömisiä ja juomisia kauan tarvitse katsella, niin nopeasti pieniin miehiin voileivät ja maidot häviävät.
- Manta-täti, sit kon tee lähret kotti, nii sanokka sit meil, mee veretän teijät takarees kotti. Niis on kiva istut!

------

Kevään tulvavesien myötä saapuvat muuttavat linnut. Ne lentävät maiseman yli tai levähtävät maahan tai veteen laskeutuen. Pohjoiseen näet ollaan lentäen matkalla.

Huhtikuu kuivattelee ensin mäet, ja vähitellen harmaantuvat pellot, jotta toukokuu saa ne muokata ja kylvääkin. Asumusten pihapiirissä, navettojen ja puuvajojen seinustoilla ovat heränneet ruohot ja nokkoset, tienvarsille leskenlehdet. Näissä tapahtumissa on kuin ylösnousemuksen suuruutta.

Jonain päivänä kottaraisparvi häärii pihakoivussa. Ja sinä aamuna, kun käki lentää tutun männynkäkkyrän tervasrosoiseen latvaan päästämään ilmoille ensimmäiset kukunnat, on päivemmällä riemullista ottaa kevään ensimmäiset paljasjalka-askeleet pihanurmella ja -kalliolla. Kohta myös touhuaa kivitasku tuttuun kivenkoloon välillä puikahtaen. Mökkiläisten kanatarhoista kantautuivat kukon kiekaukset ja kanojen aprikoivat kaakatukset: tämmöinenkö se alkava kesä...

Metsän läpi käy valkovuokkojen voimallinen aalto, sitten on suopursujen villin huuman hetki.

Alkukesä ryhtyy pukemaan ketoja voikukkien paljoudella, kunnes ihmisaistit kiinnitetään kukkiviin tuomiin ja omenapuihin.

-----

Tämä on Teemun lapsuuden kylä.

Kuin melkein päällekkäiskuvina tulvahtaa muistikuvia joka silmäyksellä. Ei hän niitä yritäkään lastenlapsilleen tarkemmin kertoa, eivätkä ne suurtakaan osaa edes voisi kunnolla ymmärtää. Öljylampun ja hevosten vuosikymmenten tuomat ensivaikutelmat ovat mahdottomia tietokoneajan ja autojen kasvateille. Mutta tämmöinen tavallaan pieni matka saa isoisän elämään uudelleen lapsuuskylän vuoden- ja vuorokaudenajat.

Nyt etenee keskikesä ympärillä: ahomansikoitten tuoksu tienvarsilla, villiapilan lähimetsikön rinteessä. Sitten on niitetyn heinän tuoksun vuoro, heinäseipäitten muinaiset rivit ja niitten yllä hentoa usvaa, vaalean kesäyön ydintä, ohjaamassa kesän kääntymistä syksyn suuntaan. Kuutamo saattaa järjestellä usvaan eri tiheitä kerroksia. Ja sinä, ihminen, täytyt tuosta samasta suviyöstä murrosikäsi läpäisten aikuisuuteen.

Lehmät nukkuvat laiduntensa mäillä, hevoset tahoillaan maaten tai pää riipuksissa seisten nuokkuen.

Mökeissä nukkuu kansa tajuamatta, minkä suurenmoisen kokonaisuuden osanen ihminen on.

Voimakkaimmin olet yhtä tuon olevaisen kanssa lähdettyäsi rakastamasi ihmisen luota nukkuaksesi muutaman aamuyön tunnin huomisen työpäivän tarpeiksi. Voikukat ovat aikoja sitten kylväneet untuvansa...

Kun ruiskuhilaiden olkipinnoilla on elokuun kuutamon hopeaa ja kultaa, joudut kysymään itseltäsi, oletko sinäkin, öinen kulkija, osa kypsymisen tapahtumaa. Ihmisnukkujat tuntuvat olevan tämmöisinä hetkinä jossakin kuin poissa. Et heitä ajattele - paitsi h ä n t ä yhtä, joka jäi sinne jonnekin...

Mutta sitten, kun ruskan aika on käsillä, sato laareissa ja kellareissa, karjakin sisällä, herääkin merten myrsky. Ilta synkkenee, sade voimistuu ryöpyiksi valuen kuin vesilehtinä ruutuja alas. Varmistetaan, että pihapiirin luukut pysyvät kiinni, huolestuneina vilkaistaan olkikattojen suuntaan, pysyvätkö paikoillaan. Lopulta viimeinen kulkija ryntää kissan kanssa sisään ja heittää märät vaatteet peltien varsiin, joita tuuli kolisuttaa ja soi akkunissakin. Nyt ei ole öistä kulkijaa. Valvot peittosi alla ja hän omansa...

Aivan erityinen hohtonsa öitten kuutamolla on puhtaitten hankien öinä. Metsän rajalta kuu nousee valaisemaan polkuja navettaan ja huusiin, puuvajaan ja saunaankin. Salusiinit on vedetty akkunoihin, lamput sammutettu. Pakkanen kiristyy, iltavalkeat ovat lämmittäneet huoneet suloisiksi käpertyä peittojen alle. Tuvissa on elämän lämpöä. Aamutulia varten varatut tervakset tuoksuvat puulootan päällä yhdessä separaattorin iltakäytön vivahteiden kanssa, ja kenties joku on rasvannut saappaitaankin sianihralla hellan suuluukkujen edessä. Sukkia roikkuu savupeltien varsilla, yöämpäri on puulootan takana, jos tulee hätä. Sivustavedettävien sänkyjen olkipolstareilla on rinnakkain ainakin kaksi alusvaatteisillaan nukkujaa. Vanhoilla on yösukat jalassa, jollakin huivikin päässä.

Eivätkä nuo nukkujat ollenkaan tiedä, millaisten kristallien alle kuutamoyö heidän mökkinsä kätkee. Tähden äärettömän kaukana, kuu lähempänä, tutkivat ihmisten maailman hiljaista sydäntalven yötä. Sinä, joka salavihkaa tuona yön yksinäisenä kuljet, melkein kysyt, onko tämä unta vai totta? Maltatko koputtaa tiettyyn ruutuun herättääksesi h ä n e t...

Entä, kun eletään kuukausia eteenpäin, kun kevät on ihan ovella. Menkää vaan, ihmiset, nukkumaan, vaikka yö onkin huimasti vaalennut!

Mutta yökulkijana hamuat ihmisaistein tajuntaasi metsän moninaisia tuoksuja, huumaavimpana suopursun. Kerran kannoit puserosi napinlävessä sen kukintoa, läheisesi käden siihen pujottamaa.

Tuoksuuhan kevät muuallakin: ojien partailla, pelloilla ja pientareilla, torppien ja vajojen seinustoilla, koko pihapiirin alueella - ja tietenkin vesien rannoilla.

Kevätyön kuutamo joutuu antamaan hiukan periksi tenhossaan kaikille muille, mutta elämän voima ponnistelee ylös maasta tai puroja vastavirtaan. Uudessa ruohossa on koko ylösnousemisen ilosanoma kevätyön viileässä vaaleudessa.

Siellä jossakin he nukkuvat, kylän asukkaat. 1900-luvun alkupuolen menneessä maailmassa.

Yksi heistä oli Teemu silloin kerran... Kalliomäen päädyn ohi on vienyt vanha postitie. Eikä se pikitie, jota Teemu nyt saa kulkea, ollenkaan tunnu kotoiselta. Ehkä uusi kulkuväylä kunnioittaa muistojen kalleuksia pitämällä nykymenon matkan päässä.

Tämmöistä tämä sitten on ollut, vakkasuomalainenkin hyvinvointi, kiven ja mullan yhteyttä eläneissä mäkituvissa.