Brunow-Ruola, Marjo

-Nyt riittää!

Piru kohotti punaiseksi kuumennetun hiilihankonsa ja iski kuvan halki. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Ilmassa leijui kärventyvän kankaan ja öljyvärin lemu.

Saliin kantautui ruokakellon kilinä puolen yön merkiksi. Puistossa olevat vieraat poistivat naamionsa iloisten naurunpurskahdusten säestämänä.

Myös salissa olevat paljastivat kasvonsa. Edvard poistui huoneesta ja Margareta jäi yksin Alexin vakavien silmien alle. Mutta hän ei pelännyt.

-Minut on kasvatettu vapaaksi, toisin kuin kanssasisareni. Saman vapauden olen antanut avioliitossamme myös sinulle. Tiedän, että vapaus on myös vastuuta, ja siksi olen kaikissa teoissani pyrkinyt ottamaan huomioon tulevaisuuden, huomisen tärkeyden. En ole voinut välttyä joutumasta kiusaukseen, mutta olen siitä kuitenkin selvinnyt voittajana.

Margareta astui ulos puiston puoleisesta ovesta. Kuu loisti metsikön takaa kokonaisena ja salaperäisenä kultapallona yöntummalla taivaalla. Loivasti viettävän rinteen ruohikossa kiiltomatojen valot leikkivät yhä. Lepakot lentelivät äänettömästi tummien kuusten ja koivujen välitse. Osa lyhdyistä oli jo sammunut, mutta joissakin paloi vielä kitulias liekki. Väsymättä Herman kiersi kuistilla gramofonia, joten valssin sävelet viihdyttivät vielä jo varsin väsähtänyttä vierasjoukkoa.

Mustalaisleirin nuotion loiste näkyi suuren koivun takaa, ja yhä heidän surumieliset laulunsa värittivät tummaa kesäyötä. Ilma oli viileä ja raikas, kun Margareta astui naamio poistettuna, kasvot paljaina toisten joukkoon, tuomiolleen kuin noita roviolle.

Hän tunsi miten paheksunta nuoli kuin liekki hänen ihoaan, mutta se ei päässyt pintaa syvemmälle. Viha kilpistyi hänen mielenrauhaansa ja toivoonsa paremmasta. Hänen tukensa olisivat kaikesta huolimatta hyvyys ja uskollisuus.

Margareta kulki vieraiden keskellä silmät lämpöä loistaen. Hän tiesi, että nuo ihmiset, niin vanhat kuin nuoremmatkin, olivat lähimmäisiä, jotka kantoivat mukanaan muistojaan, ratkaisujaan, virheitään, onnistumisiaan - koko elämäänsä tietämättä mitään huomisesta.

Edvard selkeämmin kuin kukaan muu tajusi Margaretan vahvistuneen mielentilan, johon ei mikään pilkka tai alhaisuus näyttänyt tarttuvan. Edvard sai siitä voimaa sanoihinsa, jotka hän ehdottomasti halusi lausua. Hän veti henkeään kuin villieläin vapauteen päästyään ja lainasi itselleen niin tärkeitä Nietzschen rivejä:

- "Mitä on yhteistä meissä ja rnusunnupussa, joka värisee, koska pisara kastetta lepää sen päällä? On totta: me rakastamme elämää emme sen tähden, että olemme tottuneet elämään vaan sen tähden, että olemme tottuneet rakastamaan. Rakkaudessa on aina hiukan hulluutta, mutta hulluudessa on myös aina hiukan järkeä. Ja minustakin, joka pidän elämästä, näyttävät perhoset ja saippuakuplat ja mitä niiden laatuisia ihmisten joukossa on, tietävän eniten onnesta. Minä olen oppinut kävelemään: nyt en enää paimenna juoksuani. Olen oppinut lentämään: nyt en enää odota sysäystä paikalta päästäkseni. Nyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt minä näen itseni allani, nyt minulla tanssii joku jumala."

Mies sulki silmänsä hetkeksi, pyyhki näkymättömiä kyyneleitä ja etsiytyi Ellenin viereen. Hän syleili vaimoaan ja suuteli tätä otsalle.

Margareta kääntyi liikuttuneena poispäin ja kohtasi enkelihahmoisen Johannan viisaat ja myötäelävät silmät. Margareta tiesi, että vain ne, joiden tunteet olivat yhtä vahvat, pystyivät näkemään hänen jaloissaan lasikengät. Ne auttoivat häntä niin kuin Johannaakin kulkemaan elämän vaarallisella ja petollisella tiellä särkymättä kohti huomista. Kenestäkään välittämättä hän lausui ystävälleen:

- "Oi ollapa kerrankin ihminen."

Ehkä Johanna pelkäsi, ehkä hänet oli lannistettu.

Margareta ei koskaan antaisi kenenkään ihmisen lannistaa itseään.