Tammimaa, Essi

Näin se käy.

Kirjailija istuu työhuoneellaan tai kahvilassa, (harvemmin on varaa ja siellä puhutaan, joten sekin häiritsee) parvekkeella tai puistossa (no, siellä kyllä ampiaiset ja tietyömekkala kiusaavat) ja näpyttelee yhdentekeviltä vaikuttavia, toisiinsa liittymättömiä lauseita koneelleen. Jotkut yhä vielä käyttävät paperia ja kynää, mutta minun käteni ei sellaista kulutusta kestä. Eläköön tietotekniikka!
Aluksi teksti on möhkäle, jossa on henkilöitä, joiden nimet vaihtuvat sivulta toiselle ja joiden ympäristö, päämäärät, elämät ja maailmat ovat kaikki vain noukkimisen päässä.

Hän katsoi veljeensä, siskoonsa, isäänsä, äitiinsä - ei vaan rakastajaansa!

Sitten homma muuttuu mutkikkaammaksi. Tekstimassaa on vaikkapa 200 sivua. Henkilöt on valittu, muokattu, kehitetty eläviksi paperinukeiksi ja ruoppailtu erinäisiin asemiin maailmassa, joka on valittu. No, mitäs sitten? Sitten tekstintekijän käsityskyky tekee tenän. Hän näkee vain sen, mitä on tarkoittanut, ei enää sitä, mitä tekstissä varsinaisesti on. Niinpä hän pyytää toisen henkilön mielipiteen näppy-ystävistään.

Kaikki kirjailijat eivät luetuta tekstiään kenelläkään muulla kuin kustannustoimittajallaan. Mutta kustannustoimittajalla tekstiä ei ole ainoastaan luetutettava, hän myös päättää, onko se julkaisukelpoista. Kirjailija siis näyttää tekstiään, häpeillen ja kädet hioten kustannustoimittajalleen, jolla on heti hyviä huomioita, joilla tekstiä voisi parantaa. Alkaa repostelu.

Paperinukke A toimii luvussa X epäuskottavasti.

Onko paperinukke B todella rakastunut A:han, voisiko sitä selventää?

Mikä on tekstin tärkein teema, mihin juoni kulkee?

Kuka oikein lukisi tätä tekelettä paitsi joku, jolle siitä maksetaan?

Kirjailijan on kyettävä vastaamaan jok'ikiseen kysymykseen. Jos kirjailija ei siihen pysty, hän tietää hävinneensä.

Hei hei Roosa Ruusunen ja hänen pitsikudelmansa, jotka symboloivat tietenkin jotakin pelastettavaa - oman luonnollisen työn hedelmää - tässä kapitalismin lamankuopassa. Kustannustoimittajan homma on saada tekstistä kaupiteltava kokonaisuus. Niinpä Roosa pannaan töihin IT-alalle tai kukkakauppaan, jossa postimies voi ihastua häneen ja tarjota lukijalle muutakin kuin vain kriitillisten ajatusten höttöä ja puolifilosofista rääpettä pitsiverhoin peiteltynä.

Lukija haluaa sitä, vakuuttaa kustannustoimittaja. Teksti olisi sillä tavoin paljon parempi, kustannustoimittaja jatkaa.

Mutta kirjailijan on tehtävä se todeksi. Ammuttava Roosa. Synnytettävä Mikko, Pekka, Seppo, ei vaan Samu, nuori roskakuski, joka löytää Roosan salaa kukkien varsista ja irti revityistä lehdistä askartelemia pitsikukkia roskalaatikosta ja tietenkin ihastuu päätä pahkaa tyttöön, tai siis kolmikymppiseen, äh, yksinhuoltajaan.

Huomaatteko? Eihän kirjailija voi luopua kallisarvoisesta vertauskuvastaan! Se on hänelle tärkeä. Kenties se on hänelle tärkeämpi kuin Samun ja Roosan rakkaustarina, johon kirjailija ei ensinkään usko. Kentis - gasp - kirjailija haluaisi kirjoittaa siitä, kuinka kukkien sitominen sattuu sormiin niin kuin näppäimien näpyttäminenkin!

Kirjailijan on oltava ovela. Hänen on ujutettava runolliset vertauskuvansa ja hienot myyttiallegoriansa vetoisan juonen kelmuun. (Kaikkihan me ymmärrämme, että loppujen lopuksi tarinan pohjalla lurkkii Penelopen kapioiden kirjomisen myytti, kun hän odottaa sitä oikeaa eli Odysseusta takaisin taistoreissultaan.)

Kirjailijan on muutettava kaikki, minkä hän voi, kaikki, mistä hän voi antaa periksi, jotta hän saa sanottua sen, mikä on hänelle tärkeää. Jotta kustannustoimittaja päräyttää painokoneet käyntiin ja markkinointiosasto osaa poimia herkullisimmat kirsikat päältä tarjotakseen ne lehdistölle, joka tarttuu toki makoisimpiin marjoihin.

"Nuori naiskirjailija paljastaa, kuinka salarakkaus valaisee hänen elämäänsä!" (Iltalööppi)

Kun kirjailijalta sitten kahvilan marmoripöydän yli kysytään, miksi hän halusi kirjoittaa juuri kukkakauppiaasta ja roskamiehestä, miksi yksinhuoltajasta, saattaa hänen vatsanpohjansa vallata ahdistuksen möyre. Eihän kirjailija ollenkaan sitä halunnut. Hän halusi kirjoittaa pitsinkudonnasta. Ensi kerralla hän on tiukempi, varovaisempi, ei lähde kustannustoimittajan hulluhevosella laukkailemaan heti maita ja mantuja, vaan keskittyy siihen, mikä hänelle on tärkeää.
On aika olla rehellinen. Seuraavan tekeleensä kirjailija aloittaa:

Tässä minä olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä.


Julkaistu alunperin Aaltopahvissa (http://aaltopahvia.wordpress.com/2009/04/28/palaute-tuo-noidannuoli-ja-viekas-pistin/)

Gradu Rakel Liehun runokielestä löytyy täältä:
https://docs.google.com/View?id=dhkv2rb9_16rzb2j5gm

Kritiikkejä ja haastatteluja (linkkejä):
http://aaltopahvia.wordpress.com/kirjailijasta-essi-henriksson/ilmestyksesta-sanottua/