Tunturin luokse, rakkaan

Tunturi on tausta, jota vasten elämän hetket erottuvat. Siellä valo osuu johonkin elottomaan ja kovaan, mutta uppoaa myös kurjenkanervaan ja niin syviin jokiin, ettei niiden yli voi kahlata. Vain niiden pintaa voi kuvata. Ja silloin käy mahdolliseksi kokea sitä, mikä on poissa.

Kontion runot kantavat valtavaa painoa näennäisen keveästi. Ne käsittelevät suvereenilla ilmaisulla rakkautta ja eroa, kasvua ja kasvatusta, surua ja iloitsemista, mutta myös runoilijan työkaluja. Ne ovat puhdasta Lapin luontorunoutta: maisema herättää todistajansa taakan ja tarjoaa muotoja tämän muistoille. Samassa tuntuu jälleen, että on jotakin ikuista ja muinaista, jota vasten kaikella hetkelliselläkin on arvonsa.