Tämänilmaiset

Kommentit (1)

Tyyppi

runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Miten kirjoittaa kaikkein traagisimmasta aikuisen ihmisen kokemuksesta, oman lapsen kuolemasta? Ja voiko kirjoittaminen tuoda lohtua? Arkea on kuitenkin elettävä, ja juuri arjen pienet yksityiskohdat tekevät näkyviksi surun monitahoiset vaiheet. Samalla nämä välähdykset kasvavat henkilökohtaisesta kaikille suurta surua kokeneille yhteiseksi mielenmaisemaksi, jonka taustalla kuuluu ikiaikainen Tuonelan tuutulaulujen perinne.

Tämänilmaiset on Anna Elina Isoaron kolmas runokokoelma. Hän debytoi vuonna 2011 Runo-Kaarina -kilpailun voittaneella teoksellaan Puolen mantereen kerhossa. Kolme vuotta sitten julkaistu Rakkautta ja vasta-aineita voitti Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Isoaro työskentelee kirjallisuuden läänintaiteilijana Pirkanmaalla.

(Aviador)
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

81

Kustantaja

Kieli

Kommentit (1 kpl)

Anna Elina Isoaro on kirjoittanut runoteoksensa Tämänilmaiset raskaasta, vaikeasta aiheesta. Kyseessä on hieno, pysäyttävä ja tuskallisen surullinen kokoelma, jossa syntymän ilo kääntyy suruksi menetyksestä. Ensilukemalla tuntuu, etten pysty irrottamaan yhtään sitaattia. Ettei niin voi tehdä. Että tämä ei ole minun kokemusmaailmaani eikä minun ole oikeutta jakaa tästä pätkiä jotka jotenkin tuntuisivat minussa, koska voivatko ne todella. Lisälukemisella tämä hankala tunne vaimenee, ja loppupuolen osio "Iltasatuja tyhjän vuoteen äärelle" on sellaista surujen runoutta, josta jokainen voi löytää paikkansa. Teoksen parissa tulee olo, että nyt pitää keskittyä kuuntelemaan, mitä kirjoittajalla on sanottavana.

Runot ovat kokoelmassa vaikuttavia alusta lähtien; siitä, kun kerran rakennettu hajoaa. Tekstien asettelua ja typografiaa käytetään tyylikkäästi hyödyksi ilmaisussa, mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Erityisen tunnelman teokselle luo vanhan perinteen, kuten satujen, kehtolaulujen ja karjalaisten itkuvirsien käyttäminen uudelleenkirjoittamalla. Nykypäivän arki kietoutuu ikiaikaiseen. Eineksetkin ansaitsevat oodinsa, koska ne kuljettavat yli sen ajanjakson kun ei jaksa muuta. Suru tulee, jättää tyhjiä paikkoja ihmiseen. Myöhemmin se on osa elämää, meille kaikille menetyksiä kokeneille tuttua.

"Lintukoto ei ole pörheä turva, / vaan paikka jossa taivaankansi koskettaa maata. / Mitätön lätäkkökin osa aavaa, / samaan uomaan läiskyvät / Tuonen tumma ja elon vaahtoava virta." (s. 54)

Linkki