Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkonen vie hurjilla, letkeillä ja vapaasti assosioivilla proosarunoillaan lukijan halki metsien, kaupunkien, ihmiselämän ja mantereiden.

Pitihän se tietää, että ihmisellä on äänihuulten kudospoimupari eli megafoni leuan alla. Ei sitä tarvitse toistaa. Silti se pääsee yllättämään kuin kiitoksen sana, joka tekee ihmisen pehmeäksi ja haurastuttaa nielun. Piti ja piti mutta sano, onko totta, että viisaat ovat toinen toistaan hullumpia ja hullut kulkevat viisaiden kirjoissa. Ah, Teophilus, vanha rupikonna, on tämä jotenkin monimutkaista. Uskallanko tunnustaa, olen aina pitänyt kirsikoista. Mikä siinäkin on. Imeskelen kiviä ja syljeksin mehua polun pieleen. Kivi kiveltä lähestyn pussin pohjaa.

(Tammi)