Ei maan päällä eikä taivaassa

Teidän aikanne vielä tulee, nyt on minun vuoroni, kerrankin on minun hetkeni näyttäytyä. Ei maan päällä eikä taivaassa. Senhän kuuluisi oikeastaan estää tällainen, nyt kun meidät on viimein irrotettu maan pinnalta meidän kuuluisi rauhassa saada keskittyä etääntymään itsestämme, niistä julmista julmista sanoista, sallia viimein itsellemme se, että me olemme muutakin kuin muiden julmia sanoja. Painolastista pitäisi voida luopua silloin, kun ei olla maan päällä eikä taivaassa, kun ei mennä enää sillä tasolla. Ja minua ei voi tarvita kukaan muu kuin minä itse. Minä en itseäni itselleni ikinä ikinä saa. Irene ja Samuel rakastavat toisiaan sillä ainoalla tavalla jonka tietävät: vimmatusti, raskaasti, kuin pyörretuuli joka kiskoo avaimet käsistä ja riuhtaisee katon pään päältä. Menneisyys piirittää rakastavaisia ja sysää heidät omille kiertoradoilleen, Irenen kantamaan muiden taakkoja, Samuelin heittäytymään Irenen kannettavaksi. Kiertolaisten törmätessä syntyy sumua ja ukkosmyrskyä, joka ajan myötä, Irenen kuultua Jäämeren kutsun ja jäiden lähdön äitinsä ympäriltä, särkee vanhat taulut ja herättää nääntyneet unet. Ei maan päällä eikä taivaassa on vavahduttava, raastavanhivelevällä kielellä kirjoitettu romaani tunteiden äärimmäisyyksistä, rakkaudesta joka kirkuu, pelosta joka rakastaa.

(Hai)