Keskustelu

TuomasA

23.10.2019

Maagisrealistista proosaa pohjoisen maisemista kauhumausteilla, voisin tiivistää tämän esikoisromaanin. Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on ääneltään tuore, samalla se ammentaa vaikutteistaan vahvasti. Tuntuu laiskalta mainita Lapista lähtöisin olevan tekijän yhteydessä taas Timo K. Mukka, mutta mielessä käy välillä, että tällaista voisi olla jos Mukka olisi kokeillut kauhuromanttisia vaikutteita. Heikkilän romaanin kielessä on sekä verevää elämänvoimaa että palavia pääkalloja. Kerronta pysyttelee muuten realistisissa kehyksissä, mutta joki edustaa maagisuutta: se vaatii uhreja ja kieltäytyy antamasta elämää, jos tulee suututetuksi.

Romaanin minäkertoja Eeva palaa alussa kotikyläänsä, josta lähti neljä vuotta sitten. Hän haluaa nähdä äitinsä, mutta kotona ovat enää velipuoli Alarik ja isäpuoli Eino – äiti on kuollut vain viikkoa aiemmin. Eevalla on selvittelemättömiä välejä monen kanssa, eikä hän aio lähteä saamatta oikeutta kokemalleen vääryydelle, joka on niin musertavaa ettei anteeksianto tunnu mahdolliselta. Romaanin dialogit on kirjoitettu Tornionjokilaakson murteella, mutta esim. Rosa Liksomin Everstinnasta poiketen muu proosakerronta teoksessa on kirjakielistä. Aluksi pohdin, töksähtelevätkö siirtymät minäkertojan osalta kun kirjakielinen kerronta vaihtuu murteeseen, mutta kirjan edetessä asia lakkasi häiritsemästä. Teos välttää saturaation mainiosti, jälkipuoliskolla syke lähinnä kasvaa ja elämä virtaa kirjoituksessa yhä vahvemmin. Kielen energia voimistuu kertomuksen edetessä tuulenvireen mainingeista teräväksi myrskyaallokoksi. Alleviivattavaksi sopivia lauseita on paljon.

Veteen syntyneet on väkevä esikoisromaani, joka painuu mielen perukoille. Kostosta ratkaisuna voi olla montaa mieltä, mutta romaaniin se tuo voimaa, vaikka jäljelle jäisi vain verta, tuhkaa ja toivon houkuttava joki. Kuolema on läsnä alusta loppuun, mutta ahdistavan musertavaksi tunnelma ei painu – kielen kauneus tuo lohtua.

"Tyhjän kalastaminen on heidän juttunsa, joen yllä soutaminen heille tarkoitettu pakopaikka. Minulle joki on hautausmaa, karujen rantojen ja liukkaiden kivien äärellä luikerteleva viimeisen hengenvedon virta. – – Muistan, kuinka keveästi toisinaan hengitin veden alla." (s. 62)