Keskustelu

TuomasA

31.3.2019

Kummallinen pieni kirja. Se on nopea luonnehdinta käsillä olevasta teoksesta, jonka iranilainen Sadeq Hedayat kirjoitti vuosina 1936-37 Intiassa. Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio) on surrealistinen pienoisromaani, jonka minäkertoja tuntuu elävän monta erilaista elämää, kenties samaan aikaan. Kirja tuntuu etenevän todellisuudesta toiseen, muodostavan kehiä. Se on mystinen, täynnä arvoituksia. Vaikka mukana on persialaisen kulttuurin elementtejä, mistä seuraa osa toiseuden ja vierauden tunnusta, oli Hedayat ottanut Pariisissa asuessaan vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta, erityisesti Kafkasta, ja myös Poe ja Tsehov mainitaan hänen yhteydessään. Tämä vaikutus näkyy päähenkilön vieraantuneisuudessa elämästä ja ihmisistä. Kertomuksen tasolla ei lopulta tapahdu paljon. Ensimmäisessä osiossa ollaan todellisuuden rajamailla ja nähdään näkyjä, seuraavissa puhuu katkeraa ja vihainen, osattomaksi jäänyt ja vanhempiensa hylkäämäksi tullut mies, joka on päätynyt naimisiin kasvattiäitinsä tyttären kanssa. Vaimo halveksii miestä, joka puolestaan uskoo hänellä olevan paljon muita rakastajia. Kertojan ainoa seuralainen on vanha nainen, joka on aikanaan ollut hänen imettäjänsä. Ajoittain siirrytään unijaksojen, tai viinin ja oopiumin, voimalla toisiin todellisuuden tiloihin.

Kerronnan voima perustuu toistoille: on vanhan miehen kauhea kuiva nauru, huoneen ohi kulkevat juopuneet poliisit jotka laulavat aina samaa laulua, huulien maku joka muistuttaa kitkerää kurkunkantaa. Tästä syntyy runomainen vaikutelma. Kieli on ajoittain hieman mahtipontista ja korkealentoista. Se myös avaa näkymiä moniin suuntiin. Tunnelmassa on ajoittain vahvaa kauhun tuntua, joskus päädytään makaabereihin näkymiin. Kuoleman varjo häilyy yllä koko ajan, ja esipuheen mukaan tämä oli Hedayatin tuotannossa toistuva teema. Kirjailijaa pidetään yhtenä persialaisen kirjallisuuden merkittävistä uudistajista 1900-luvulla.

"Eräänlainen juovuttava tunne oli vallannut minut. Maa ja sen olennot olivat etääntyneet mittaamattoman kauas minusta. Minulla oli epämääräinen toive siitä, että olisi tullut maanjäristys tai ukkosmyrsky, niin että olisin voinut syntyä uudelleen rauhalliseen kirkkaaseen maailmaan." (s. 71)