Keskustelu

Sivupiirin käyttäjän arvio

2.2.2015

Kirjan minäkertoja, teini-ikäinen Jacob on koko ikänsä kuunnellut isoisänsä tarinoita erikoiskykyjä omaavista ihmisistä ja katsellut heistä otettuja kömpelön oloisia valokuvia. Isoisän viimeiset sanat ovat mystiset, ja Jacob päättää selvittää hänelle annetun arvoituksen, vaikka lähipiiri leimaakin hänet hulluksi ja lähettää psykologin puheille. Psykologi on kuitenkin Jacobin kannalla ja suosittelee tämän vanhemmille retkeä isoisän lapsuudenmaisemiin. Jacob alkaa pikkuhiljaa, vuosien epäluuloisuuden myötä uskoa kuolleen isoisänsä puheisiin. Hän lähtee tutkimaan isoisän kehumaa lastenkotia siinä toivossa, että joku papan tunteneista henkilöistä olisi yhä hengissä ja voisi valottaa isoisän tarinointia. Lastenkoti on kuitenkin tuhoutunut vuosia sitten saksalaisten pommituksessa. Silti Jacobista tuntuu, että joku seuraisi häntä katseellaan, eikä hän ole aivan väärässä: eriskummalliset lapset tuntuvat olevan oikeasti olemassa - ja elossa kaikkien vuosien jälkeen.

Kirjan parasta antia on kaunis ulkonäkö. Jo kansi vetää lukijan puoleensa, sisällöstä puhumattakaan - kirjaa on sävytetty oikeasti olemassa olevilla valokuvilla. Teos on viehättävä kertomus menneisyyden ja nykyisyyden kohtaamisesta ja klassisesti siitä, kuinka toivoa ei pidä menettää. Romaani on kaikessa nykyaikaisuudessaan ajattoman tuntuinen, ja lukija alkaa helposti toivoa omaavansa itsekin eriskummallisia kykyjä. Kirja koukutti mukaansa nopeasti ja en malttanut laskea sitä käsistäni - ahmaisin sen yhdeltä istumalta. (Ziria / Sivupiiri)