Keskustelu

TuomasA

21.9.2020

Akka on romaani, pamfletti, essee ja teoksen kertoja. Kohtuuton, vihainen ja käyttää kieltään kuin teroitettua metallia, lyömällä. Huutaa vittua ja perkelettä runon tavoin ilmaisevalla, kirkkaalla ja vahvan kuvallisella kerronnalla. Alkusivut innostavat ja sähköistävät, Natascha Kampuschin sieppauksesta kertovan omaelämäkerran kutsuminen avioliittokuvaukseksi meinaa tiputtaa tuolilta. Myöhemmin toisteinen ryöpytys alkaa hieman puuduttaa. Ajoittain kirja on ruumiillinen rakkausromaani rönsyilevine vertauksineen: ”Kuin valkokultaa suoraan vereeni. Kuin olisimme ottaneet ekstaasia.” (s. 170) Ajoittain revitään avioliitto ja perhe riekaleiksi, kaivetaan esiin luokkien välinen juopa, petollisten miesten ohella heidän vaimonsakin riepotellaan sievässä kodissa joogaavina botox-Madonnina, joiden Murhe on manipulaatioteatteria. Onko solidaarisuus kuollut, vai haluaako Akka pelastaa myös vaimot? ”On paras outouttaa Perhe isolla P:llä. Autetaan pyyhkimään iso kirjain pois.” (s. 244) Ehkä se on riittävästi. Miksi perheistä ja avioliitoista tulee ahtaita paikkoja, joiden vertauskuvina voidaan käyttää kokemuksia väkivaltaisen sieppaajan vankina? Toisaalta, kuten Helena Ruuska huomauttaa HS:n arviossa, Akkaa edeltänyt Thelma olisi itse tahtonut vaimon paikalle enemmän kuin mitään. Onko tämä vain rehellistä katkeruutta? Naisansa koostuu petollisuudesta, luottamuksen kääntymisestä itseään vastaan. Sinänsä ikiaikainen aihe. Jyrki Kiiskinen on tuonut Hagganin Akaksi elävästi.

”Miellyttävyys, viehättävyys, kiltteys. Ei taistele ikinä ilmiselvää alistettua asemaansa vastaan. Kompensoi sitä harsomaisella kosmeettisella ja äidillisellä suopeudellaan. Aistii miinat huikealla hajuaistillaan ja luovii höyhenenkeveänä hehkupisteiden ohi.” (s. 51-52)

”Mitä teille maksaa tämä viehkeä, paljas pehmeys, tämä katse joka syö teidät rakastaen, mitä se maksaa? Rakastaa miehiä paljon, paljon, heitä kestääkseen, onko se sen arvoista?” (s. 98)

”Te ette vittu arvaa, miten metalli-ihoinen olen. Rakkaus kiehuu. Se uudelleenohjelmoi koko maan.” (s. 288)